sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Don´t argue with idiots



Olen kerta toisensa jälkeen luvannut itselleni, että en käy netin keskustelupalstoilla lukemassa Annusta kirjoittuja keskusteluja. Syynä on se, että en tahdo kestää sitä tympeää yksisilmäisyyttä, tyhjän päälle rakennettua varmuutta, tarkoitushakuisia valheita ja suoranaista ilkeyttä, joita monista viesteistä huokuu. Se tuntuu loukkaavalta, koska syytökset kohdistuvat ihan oikeaan, elävään ja tuntevaan ihmiseen. Olen joskus yrittänyt pahimpia kupruja oikoa – turhaan. Samat valheelliset väitteet ja syytökset ilmaantuvat pian uudelleen, kun joku taas kerran keksii ne totena kertoa. Internetin ihmemaassa paskapuheestakin tulee totta, kun sitä toistetaan riittävän usein.

Ystävän vinkistä erehdyin kuitenkin pitkästä aikaa lukemaan keskusteluja. Tällä kertaa niissä ruodittiin tätä blogia. Se oli toki odotettavissakin. Ensin nauratti, kun jotkut ilmeisesti ihan vakavissaan epäilivät, että meitä kolmea ei oikeasti ole olemassa. Varmaan nimettömyyden tai nimimerkin takaa huudellessa sellainen epäilys tuntuu loogiselta.

Sitten tietenkin pohdittiin meidän motiiviamme tämän blogin kirjoittamiseen. Vinkki: motiivi löytyy blogin etusivulta ihan siitä otsikon alta: ”Tällaisen Anneli Auerin me tunnemme.” Paino sanalla tunnemme, ihan oikeasti ja oikeassa elämässä. Lööppeihin, lehtikuviin ja omaan samanhenkisten ryhmäkannustuksella rakennettavaan mutu-fiilikseen tuntemisensa perustavia ”Auer-tietäjiä” netti on jo pullollaan; siihen porukkaan emme halua sekaantua.

Ja toki pitää vielä kyseenalaistaa meidän ystävyytemme laatu ja laajuus. Taka-ajatuksena lienee se, että jos ja kun me emme kuitenkaan tunne Annua riittävän hyvin tai ole tarpeeksi hyviä ystäviä, meidän tietomme ja mielipiteemme ja ajatuksemme ovat automaattisesti vääriä. Kuka tahansa lööppien perusteella vankan (ja äänekkään) mielipiteen muodostanut foliopää on silloin automaattisesti enemmän oikeassa ja paremmin perillä asioista kuin me. Näiden ihmisten mielestä me olemme hyväuskoisia hölmöjä, ”Annu-faneja”, jotka eivät pysty erottamaan totta valheesta ja jotka tuo umpikiero ja läpeensä paha Annu on saanut aivopestyä.

Noh, Suomessahan on mielipiteen- ja uskonvapaus.

Ihan vakavissaan: minua ei kiinnosta sentin vertaa, mitä mieltä internetin nimettömät mielipideautomaatit ovat minun ja Annun ystävyydestä. Jos maailmassa on joku, jolle olen tästä ystävyydestä tilivelvollinen, niin se on Annu. Kaikille teille muille sanon vain tämän: minä olen oikea ihminen. Tunnen Anneli Auerin ja pidän häntä ystävänäni. Kaikki, mitä olen täällä Annusta kertonut, on totta.

Uskokaa jos uskotte, muussa tapauksessa voitte kaikessa rauhassa jättää kirjoitukseni lukematta.

En ole käynyt enkä aio vastaisuudessakaan mennä mitään näistä selittelemään tai puolustelemaan yhdellekään nimimerkin takaa asiaa epäilevälle ihmiselle. Toki joskus ottaa oikein kunnolla päähän lukea mitä mielikuvituksellisimpia juttuja Annusta, mutta yritän aina pitää mielessäni suuren viisauden: Don´t argue with idiots. They´ll drag you down to their level and beat you with experience.

Suosittelen samaa mottoa myös Anskulle ja Niinalle.

Autuaita ovat hölmöt...


koska he eivät ymmärrä maailman pahuutta. Me allekirjoittaneet hölmöt emme ole kovin autuaita, koska näemme paljonkin pahuutta, tosin eri paikassa kuin ns. yleinen mielipide. Tunteeni ovat vähän ristiriitaisia hölmöyden suhteen. Toisaalta olen valmis olemaan hölmö ja nolaamaan itseni ihmisten silmissä, koska näin suuren vääryyden takia pitää uskaltaa olla juuri niin hölmö ja tyhmä kuin tarve vaatii. Ensin olin kyllä loukkaantunut, kun huomasin ihmisten ajattelevan minun olevan hyväuskoinen hölmö. Tai vielä pahempaa, kun kuulin olevani niin kertakaikkisen yksinkertainen ja tyhmä, että tuollainen manipuloiva psykopaatti on saanut minut puhuttua pyörryksiin.

Annun mielentilatutkimus päätettiin pitää salaisena, niin on tosin muissakin jutuissa tapana tehdä. Tuloksen kuitenkin tiedämme. Annu ei ole mielenvikainen. Edes mitään persoonallisuushäiriötä ei löytynyt. Valheenpaljastuskokeesta oli edes se hyöty, että se paljasti, ettei Annu ole psykopaatti.

Annu on joutunut keskelle viranomaisten valtataistelua ja hänet halutaan ”uhrata” joidenkin kunnian säilyttämiseksi tai toisten näpäyttämiseksi? Tosin itse touhussa ei ole mitään kunniallista tai arvokasta. Alkuvaiheen huonoa poliisitutkintaa käytetään verukkeena kaikkiin niihin lukuisiin puutteisiin, miksi Annun syyllisyys on niin vaikea näyttää toteen. Mediassa vatvotaan, ettei poliisi edes alkuvaiheessa älynnyt epäillä Annua. Totuus on, että poliisi tutki heti sen mahdollisuuden, että olisiko murhaaja voinut olla perheen äiti. Annun puhelintakin kuunneltiin heti murhan jälkeen jonkin aikaa, kunnes poliisit kyllästyivät, kun mitään todisteita syyllisyydestä ei herunut. Annun tutkiminen lopetettiin, koska se vaihtoehto kaatui omaan mahdottomuuteensa – kaikki faktat tukivat ulkopuolisen murhaajan olemassa oloa - jonka myös me hiukan hölmöt tiedämme.

Ja ihan vain tiedoksi, että pedofilia on sellainen ominaisuus, jota en kerta kaikkiaan voi missään tilanteessa hyväksyä, enkä koskaan ikimaailmassa puolustaisi sellaisia tekoja! Minä olen uskonut oikeuslaitokseen ja siihen, että syyttömiä ei tuomita. En usko enää. Ja sekin on selvää, ettei Annu ole ensimmäinen eikä ainoa väärin kohdeltu tässä meidän systeemissä. Vaikken uskokaan enää sokeasti oikeuslaitokseen, toivon, että Turun käräjäoikeudessa tuomio perustetaan esitettyihin tosiasioihin eikä tehdä päätöksiä henkilöiden arvovallan perusteella.

Kun taas kerran perustelin kantaani tästä asiasta eräälle ystävälleni, tokaisi hän hupaisasti: ”Mielipiteeni on selvä, älä sekoita minua tosiasioilla!”

Hyväuskoinen hölmö?

No niin Anne ja Niina. Miltä tuntuu olla hyväuskoinen hölmö? Sellaisiahan me olemme tällä hetkellä kun emme usko että Annu on syyllistynyt suunnitelmalliseen murhaan, joka edellyttää paitsi etukäteisäänityksiä ja monimutkaisia lavastustoimenpiteitä, niin myös suunnatonta tyhmyyttä ja nerokkuutta samalla kertaa. Samalla tulemme myös kieltäneeksi sen mielentilatutkimusten asiantuntijoilta huomaamatta jääneen, mutta netissä laajasti julkaistun uskomuksen, että Annu on paitsi kylmä ja laskelmoiva, niin myös psykopaatti ja loistava manipuloija ja lasten kiduttaja.

Miten ihmeessä voitte olla niin tyhmiä, että ette usko näin itsestään selviä asioita? Jotka on sentään oikein lehdessä ja Internetissä julkaistu. Minne on uskonne kadonnut, hei!

( Ja teille, rakkaat ja vähemmän rakkaat lukijani, jotka ette tiedä uskoako vaiko eikö, kerron selvyyden vuoksi, että edellä olevan kirjoituksen tyylilajiksi olen valinnut sarkasmin. )

Poliisista iltaa

Pystyn vastaamaan siihen, missä tarkalleen ottaen seisoin silloin kun Porin poliisista soitettiin ja kerrottiin Annun perhettä koskettaneesta tragediasta. Muisti on siitä jännä ja valikoiva asia, että sen syövereihin jäävät säilöön sekä olennaiset että epäolennaiset seikat aivan sattumanvaraisesti.

Ei poliisi tietenkään heti ensimmäiseksi kertonut, mitä oli tapahtunut, vaan kertoi vain sen verran, että pystyi esittämään kysymyksiä koskien Annua ja Jukkaa. Yhteydenpitomme oli ollut hyvin vähäistä edeltävän parin vuoden ajan, joten mitään ajankohtaista tietoa ei minulla ollut poliisille tarjota.

Puhelun loppupuolella vasta selvisi, että Annua oli puukotettu ja kysyin, voiko hänelle soittaa sairaalaan? Tuosta sairaalapuhelusta on mieleeni jäänyt, että en kysynyt, emmekä puhuneet suoranaisesti mitään murhayön tapahtumista. Meille kummallekin luonteenomaisella tavalla puhuimme tulevaisuudesta ja käytännön asioista; siitä pärjäisikö Annu, keneltä hän saisi apua, miten muutto murhatalosta järjestyisi, ja minne voisin lähettää lelut, jotka olimme porukalla keränneet lapsille. Puhelun jälkeen olin luottavaisella mielellä ja kerroin Annun terveiset muullekin porukalle. Vakuutin hänen pärjäävän.

Vaikutelmani osoittautui oikeaksi. Annu pärjäsi, mutta liian yksin Annu kuitenkin jäi. Annun omin sanoin: Jukka oli paitsi mieheni, niin myös paras ystäväni. Vuonna 2009 tuohon parhaan ystävän rooliin ujuttautui peite-Seppo. Siinä vaiheessa kun peitepoliisin ja muiden poliisien toimesta Annulle uskoteltiin, että ihmisen on mahdollista seota niin pahasti, ettei hän jälkikäteen muista tappaneensa ihmisen, olisi Annulla pitänyt olla rinnallaan joku oikea ystävä, johon peilata hänelle syötettyjä valheita.

Tuntemani Annu on erittäin rehellinen ja faktoihin päätöksensä perustava ihminen. Hän ei tajunnut, että jokainen poliisi ei suinkaan ole samanlainen kuin hän itse. Annun vahvuus, rationaalisuus ja tosiasioiden mukaan toimiminen, kääntyikin heikkoudeksi kun hän päiväkausien painostuksen jälkeen alkoi pitää tosiasioina hänelle syötettyjä valheita, "faktoja", joiden mukaan on ääniteknisesti, lasten ja jälkikoiran toimesta todistettu, että ulkopuolista murhaaja ei ole ollut olemassa ja että hän on seonnut ja tappanut miehensä muistamatta itse tapahtumista mitään.

Surkuhupaista tai pelottavaa (suomalaisen oikeusjärjestelmän kannalta) näissä poliisin todisteluissa on esim. se, että jälkikoiraa ei koskaan edes viety takapihalle etsimään jälkiä, koska siellä oli käynyt jo niin monta poliisia sotkemassa huppumiehen poistumisjäljet. Silti Annelille vakuutettiin, että koira ei löytänyt jälkeä. Annelilla ei tuohon aikaan ollut mitään tietoa jäljestämisestä tuona yönä tai jäljestämisestä yleensäkään. Häneen teki suuren vaikutuksen se, että lahjomaton poliisikoirakaan ei kuulemma ollut jälkiä löytänyt, joten paikalla ei voinut ketään olla ollut. Tuossa vaiheessa toivon, että olisin ollut Annun peilinä.

Poliisin Annulle uskottelema tapahtumakulku ei tietenkään ollut todisteiden valossa mahdollinen: riidan jälkeinen, äkkipikaistuksissa tehty tappo kun nyt ei millään sovi yhteen sen kanssa, että Annussa ei ollut jälkiä tappelusta tai verestä, paikan päältä löytyi vieraita kengänjälkiä, vieraita kuituja ja vieras dna, murha-asetta ei ollut löytynyt, 9-vuotias tytär oli myös nähnyt tunkeutujan, ja hälytyskeskukseen tullut puhelu osoitti Jukan olleen hengissä muutamaa minuuttia ennen poliisien tuloa paikanpäälle. Muun muassa.

Poliisi tarvitsi epätoivoisesti Annun tunnustuksen, joksi julistettiinkin tiedotusvälineissä Annun pohdinnat, joissa hän poliisin johdattelemana miettii, mitkä tapahtumat olisivat voineet olla johtamassa niin kammottavaan raivostumiseen ja muistinmenetykseen, että hän olisi päätynyt tekemään tapon. Annu yritti ja saikin itsensä vakuuttuneeksi siitä, että varmaankin jokin arkipäiväinen riita olisi ollut syynä tähän, koska mitään todellista kahnausta Jukan ja hänen välillä ei ollut.

Tässä vaiheessa poliisit eivät tietenkään kertoneet Annulle, että itse asiassa hänen olisi pitänyt paitsi tappaa miehensä suunnitelmallisesti (ei taistelun tuoksinassa), niin myös tehdä kaikki lavastusjäljet, puukottaa itseään rintaan, hankkiutua eroon tappovälineestä, kengistä ja vaatteista, pestä itsensä ja saada lapsensa näkemään olemattomia murhaajia. Kaikki tämä muistamatta itse mitään näistä tapahtumista. Ja aikaa tähän kaikkeen olisi ollut käytettävissä pari minuuttia.

Näin paksua puppua Annu ei olisi niellyt, mutta hänellepä ei asioita paljastettukaan. Hänelle kerrottiin valittuja valheita ja luvattiin että hän pääsee tapaamaan lapsiaan ollessaan yhteistyöhaluinen. Ja Annuhan oli. Hän halusi, että tuon yön tapahtumat selviävät. Salakuunnellusta puhelusta selviää, että hän oli valmis kantamaan vastuunsa, jos osoittautuisi, että hän on saanut muistinmenetyksen ja syyllinen miehensä kohtaloon.

Annu ei alun perin kuvitellut tarvitsevansa asianajajaa. Syytön ihminen, mihin hän sellaista tarvitsisi? Niinpä asianajaja Juha Mannerille paljastui Annun tilanne vasta siinä vaiheessa, kun Annu oli jo päivien ajan ollut yksin poliisin puhutteluissa. Väsyneenä ja huolesta sekaisin. Mannerille paljastui myös se tosiasia, että Annelille oli valehdeltu ja että hän oli pikku hiljaa alkanut uskoa noihin valheisiin. Vasta Manner kertoi Annulle, ettei kaikkea, mitä poliisi sanoo, tarvitse pitää totena. Annun kannalta tämä FAKTA kerrottiin turhan myöhään.

Myös muut poliisin kertomat valheet paljastuivat aikanaan: toisin kuin poliisi väitti, lapset olivat pysyneet alkuperäisissä kertomuksissaan, vaikka kuumeista tytärtä kuulusteltiinkin sellaisella tavalla, että kuulustelunauhan nähneitä poliisejakin hirvitti. Hälytyskeskuksen nauhalla kuuluvat äänet puolestaan todistivat samaa kuin Annelin ja hänen tyttärensä kertomukset tuon yön tapahtumista. Juoksuaskelten äänet kuultiin oikeissa kohden ja nauhalta kuuluu myös ähkäisy, joka saattaa olla murhaajan aiheuttama. Ja sitä mitä nauhalta ei kuulu, sitä ei voikaan kuulua, johtuen äänitystekniikasta.

Ei ihme, että kaikkia oikeudenkäyntejä on leimannut sama piirre: syyttäjä yrittää salata kaiken aineiston ja syytetyt haluavat kaiken julkisuuteen. Ja sitä mukaa kun aineisto on julkistettu on selvinnyt se, minkä vuoksi näin halutaan tehdä. Tosiasiat puhuvat puolestaan. Tosiasioiden takia Anneli myös vapautettiin murhasyytteistä hovioikeudessa. Vielä tänäkin päivänä syytetyt haluaisivat julkiseksi sen materiaalin, jonka pohjalta heitä syytetään raiskaukauksista ja muista hirmuteoista. Miksi? Siitä samasta syystä kuin aiemminkin: siitä voisi jokainen itse päätellä, onko syyttäjällä aihetta syyttää, saati sitten tuomareilla tuomita heitä syyllisiksi. Ja miksi he tällaista haluaisivat? Siitä syystä, että materiaali todistaa, että vastaus kumpaankin edellä esitettyyn kysymykseen on: ei.