Pahaa aavistamatta

13.9.2011 Annun piti tulla aamulla yhdeksältä meille kahville. Kun kello oli hiukan yli yhdeksän, laitoin kahvin tippumaan. Pojatkin nukahtivat aamutorkuilleen. Kerrankin olisi ollut täydellinen rauha maailman parantelemiseen, mutta Annua ei näkynyt. Kävin soittamassa ovikelloa - ei vastausta. Asunto tuntui hiljaiselta ja tyhjältä. Toivoin, että Annu olisi vihdoin saanut nukuttua kunnolla eikä vaan herännyt ajoissa tai edes ovikellon soittoon. Yritin säilyttää myönteiset ajatukset, mutta asia vaivasi minua pitkin päivää. Illalla ihmettelin asiaa ääneen ja lapsi kertoi, että Annu oli eilen lähtenyt kahden miehen kanssa. Paha aavistus hiipi väkisin mieleen ja alkoi puristaa palleaa. Samalla viikolla uutiset kertoivat karua tarinaa.


Seuraavalla viikolla Annu kävi kotona poliisien kanssa ja yritin mennä kysymään hänen vointiaan. Vakuuttavan kokoinen poliisimies kertoi minulle, että Anneli ei saa nyt puhua kenenkään kanssa. Tutkintavangin voinninkin kysyminen voi ilmeisesti vaarantaa tutkinnan. Muutama kuukausi myöhemmin, kun olin tulossa kotiin, huomasin, että Annun asunnossa oli valot päällä. Ajattelin, että Annun äiti on varmaan käymässä. Soitin ovikelloa ja yllätys-yllätys oven avasikin kovin tutun näköinen iso mies. Se hetki oli yhtä aikaa iso pettymys ja jollain omituisella tavalla aivan suunnattoman huvittavaa. Molemmat (minä ja poliisimies) huokasimme syvään ja molempien ilmeet oli tyyliä ”voi oksennus, taasko toi tyyppi… oikea maanvaiva!” Hymyilimme väkinäisesti toisillemme ja sanaakaan sanomatta poistuin takavasemmalle.

Tyhmyydestä sakotetaan...

Syyttäjä Jarmo Valkaman mukaan Ulvilan surmasta syytetyn älykkyys, ripaus hyvää onnea ja huono poliisitutkinta ovat ne syyt, miksi vaimo pystyi peittämään tekonsa ja ohjaamaan tutkinnan ulkopuoliseen tekijään. Lueskelin syyttäjän valituslupahakemusta korkeimmalle oikeudelle vaikka olin pyhästi luvannut itselleni, etten sitä tee, sen verran vastenmieliseltä se on tuntunut. Valituslupahakemuksessa korkeimmalle oikeudelle todetaan, että on kiistatonta, että sängystä löytyneessä halossa on tuntemattoman mieshenkilön DNA:ta, mikä seikka luonnollisesti viittaa ulkopuoliseen tekijään. Kyseinen DNA on kuitenkin voinut tulla missä vaiheessa tahansa ja milloin tahansa puuta käsiteltäessä.


Älykästä vai onnekasta, että sängyssä oli juuri SE halko, jossa on tuon toistaiseksi tuntemattoman miehen DNA:ta. Tyhmyydestä sakotetaan ja älykkyydestä joutuu ilmeisesti vankilaan, mikäli Valkamaa on uskominen. Annu on älykäs, siitä on helppo olla samaa mieltä. Mutta erimieltä pitää olla tuosta hyvästä onnesta. Itse en löydä tästä tapauksesta ripaustakaan hyvää onnea. Huono poliisitutkinta saattaa pitää paikkaansa, koska oikeaa murhaajaa ei ole löytynyt eikä luultavasti enää edes etsitä.


”Hän (Annu) ei ole normaali tämän talon asiakas”, Valkama on todennut. Onneksi näin. Toivon sydämestäni, etteivät syyttömät ihmiset joudu vankiloihin ja että oikeusvaltion ideologia ”mieluummin sata syyllistä vapaana kuin yksikään syytön vankilassa” toteutuu. Nyt niin ei ole totisesti käynyt. Murheellista.

Annu 12.7.2011

Muutenkin tuntuu, että
monet ovat noiden epämääräisten lehtijuttujen perusteella jo etukäteen
muodostaneet niin vankan mielipiteen, että ihan sama minkälaisia
todisteita esittää, ne eivät mene tajuntaan. Olen miettinyt sitäkin,
mitä sitten tapahtuu, jos se oikea syyllinen lopulta saadaan kiinni.
Saako hän sympatiat siitä, että joutuu ihmisten mielestä syyttömänä
tuomituksi...?

Kysykää vaikka

Jos sinä Ansku pistät Annun piikkiin ansiomenetyksesi, niin minä taas vastaavasti syytin Annua suunniteltua aiemmasta töihin paluustani. Kirjeessä Annulle kerroin ristiriitaisista tunteistani töihin paluun suhteen. Minun oli tarkoitus mennä töihin vasta syksyllä 2012. Mutta kun minua sitten pyydettiin tulemaan jo alkuvuodesta osa-aikaisesti takaisin pariksi päiväksi viikossa, se tuntui jotenkin houkuttelevalta. Toisaalta ahdisti jättää mun pikkuinen kotiin – vaikkakin parhaaseen mahdolliseen hoitoon (isän, mamma ja sisarusten kanssa). Kirjeen lopussa sitten syytin Annua: ”Ja pakkohan tässä on mennä töihin, että valtio saa verorahoja sun juttus tutkimiseen, saati sitten niihin jättikorvauksiin, jotka joskus tullaan sulle maksamaan”.

Annua on niin helppo syyttää kaikesta, kysykää vaikka Valkamalta, jos ette minua usko ;)

Rahasta puheen ollen

Nyt kun Niina nostit esiin tuon rahapuolen, niin tartunpa aasinsiltaan. Mulla on nimittäin tässä vuosien varrella kulunut niin älytön määrä aikaa ja ajatuskapasiteettiani Annun asioiden pohtimiseen, että se on vaikuttanut työpanokseenikin.

Tälläkin hetkellä pitäisi oikeasti tehdä ansiotöitä, eikä kirjoittaa blogia. Sanoinkin Annulle syksyllä leikilläni, että lähetän hänelle laskun menetetyistä ansioista. Annun huumorintaju kesti. Meillä ekonomeilla lienee samalla tavalla kieroutunut huumorintaju. ;)

Jotain rajaa

Annu tosiaan on vahva nainen, jolla on ihailtava elämänasenne. Hän on valmis näkemään vaivaa silloin, kun asioita voi muuttaa paremmiksi. Toisaalta hän hyväksyy ne asiat, joille hän ei mitään mahda ja ottaa asiat vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Annu on vahva, mutta rajansa kaikella. Annu on kuitenkin ennen kaikkea ihminen. Ja ihmiset eivät jaksa mitä tahansa eivätkä miten kauan tahansa. Jossain menee joskus joku raja. Toivotaan, että Annu todella on niin vahva kuin mitä tämän sotkun setviminen nyt vaatii.

Me on Annun kanssa mietitty millainen oikeudentaju lapsille muodostuukaan tässä tilanteessa. Annun ja Jukan kasvatustyö valuu täysin hukkaan. Heidän perheessään oli aina tärkeää, että pitää olla rehellinen. Annu itse on hyvinkin rehellinen ihminen. Minun mielestäni joskus jopa aivan liiankin rehellinen. Tarvitaanko joku kasvatusguru tai psykologi, jotta lasten ajatusmaailma saadaan korjattua raiteilleen, miten lapsille opetetaan uudelleen rehellisyyttä? Kuitenkin jo pidemmän aikaa lapset ovat saaneet valtavasti aikuisten huomiota ja huolenpitoa osakseen näillä kauhutarinoilla. Lapsille pitäisi opettaa, ettei höpöjuttuja sovi kertoilla vaikka sillä saisikin jotkut ihmiset innostumaan. Toisaalta lapsille pitää antaa myös anteeksi, he ovat joutuneet tahtomattaan tosi ikävään tilanteeseen. Olisikohan vastaus ongelmiin sittenkin kovin yksinkertainen - mahdollisimman tavallinen arkielämä oman äidin kanssa – rakkautta ja rajoja?

Verovaroja ei ole säästelty tässä jutussa, jossa syyttäjät ja poliisit runnovat väkisin läpi mitä omituisimpia rikosfantasioita, jotka lapsikin tietää höpö-höpö -jutuiksi :) Toivon siis, ettei säästökuuri iske siihenkään kohtaan, kun rikki revittyä perhettä aletaan kursia kokoon tämän sotkun selvittyä. Salapoliisi Seppo voitaisiin tällä kertaa soluttaa tärkeämpään tehtävään, auttamaan Annua ja tukemaan palauttamaan kotirauha Annun kotiin ja perheeseen.

Kiviä viskelemään

Kuulostaako tutulta? Muutaman vuorokauden yövalvomiset vaikuttavat joltisenkin häiritsevästi aivotoimintaan. Tämän sain itsekin karvaasti kokea, kun maanantaina Annun oikeudenkäynnissä esiintyminen vihdoinkin koitti.

Tavoilleni uskollisesti olin jättänyt valmistautumisen viimetippaan ja meni PIKKASEN yötöiksi. Itse asiassa toivoin viime hetkeen asti, että sadut pystytään erottamaan tosielämästä ilman minunkin apuani ja pikkukeisarin käsketään pukeutua kiireen vilkkaa! Aloitin siis vasta perjantai-iltana oikein kunnolla perehtymään yhdentoista vuoden aikana kertyneeseen yhteydenpitoomme Annun kanssa.

Kävin mm. läpi 30 000 (kyllä, nollia on oikea määrä) sähköpostiviestiä, joista 24 000 viimeisintä siten, että tiivistin niistä hakuohjelmalla sellaisen  tuhannen viestin klöntin, josta seuloin vielä sunnuntai-iltana epätoivon vimmalla olennaisimmat. Kopioin ja tulostin viestit. Tässä vaiheessa minulla oli hallussani noin 150 A-nelosen tiivistelmä. Ja lisäksi tietenkin 18 käsin kirjoitettua kirjettä, pituudeltaan 2-6 -sivuisia. Kello oli 2.15 maanantaina nukkumaan mennessäni. Herätyksen asensin kahden kännykän voimin kello 5.00:een. En tarvinnut herätyskelloa, heräsin 4.45.

Oikeudenkäynnissä en sitten voinutkaan esittää näistä papereista ainoatakaan tai käyttää niitä muistini tukena. Ja sitten kun olisin saanut yhden esimerkin esittää, en tietenkään löytänyt siihen hätään niitä kohtia, jotka olin nimenomaisesti poiminut erikseen ja laittanut kansiooni viimeiseksi, jotta LÖYDÄN ne tarvittaessa varmasti!

Ei aineiston läpikäynti kuitenkaan hukkaan mennyt. Ilman sitä olisi ollut täysin mahdotonta muistaa mitä vuosia sitten on tapahtunut. Olin myös miettinyt valmiiksi kaksi asiaa, jotka täytyy muistaa sanoa, koska toinen niistä liittyi olennaisesti siihen, mistä yksi julkisuudessa esillä olleista pojan kertomuksista on voinut saada alkunsa. Olin jopa itse sen alkuunpanijana aktiivinen vuonna 2006. Unohdin esittää kummatkin asiat :( 

Juha (Manner) kilttinä ihmisenä lähetti aamulla tsemppiviestin ja Anne ja Niina olivat heti oikeudenkäynnin jälkeen paikalla nostamassa mua henkisestä ja fyysisestä pöydän alle vajoamisestani. Niina joutui ihan taluttamaankin oikeaan junaan käsipuolesta. Kuuden aikaan olo oli nimittäin jo niin hervoton että "vaihdetaan saattaen" oli tarpeen. Kiitos teille ihanat naiset!

Annu on niin käsittämättömän vahva ihminen, että sitä ei uskokaan. Hän on sentään vuodesta 2006 ollut leski, yksinhuoltaja, epäilty, salakuunneltu, syytetty, tuomittu, haukuttu, parjattu, mieleltään tutkittu, uudelleen syytetty, vapautettu, syytetty... Minä kestin hädin tuskin kolme päivää kunnon stressiä.

Vahvuuteen liittyy olennaisesti myös sen kääntöpuoli: heikkous. Annun vahvuus ja heikkous ovat lapset. Vuodesta 2009 nuorimmat oli eristetty hänestä fyysisesti. Nyt myös henkisesti. Ja se on paljon rankempaa kestää. Pinnistä Annu vielä vähän, älä anna nyt periksi!

Tämän julkisen itseruoskintani jälkeen annan itselleni anteeksi inhimillisyyteni ja totean: heittäköön hän ensimmäisen kiven, jolla on täydellinen muisti joka tilanteessa. Kivittämisiin.

Keveneekö?

No, jos mä sitten keventelen vaikka paatos aiheesta on enemmän kuin paikallaan. Annun kanssa kahviteltiin pääasiassa meillä, koska mun oli siten helpompi samalla hoidella mun poikavauvoja (lasta ja koiraa). Siks toiseks mua hippasen ahdisti ajatus, että jotkut poliisihenkilöt kuuntelisi meidän keskusteluja. Annu ei salakuunteluista enää perustellut, hän oli jo tilanteen hyväksynyt/alistunut/ei voinut muuta... Mun miehen kanssa me välillä puhutaan niille poliiseille, jotka mahdollisesti kuuntelee salaa: "Älkää nyt vaan käsittäkö väärin vaikka just sanoin mun lapselle, että syön tollasia aamupalalla leivän päällä, en tietenkään tosissaan tarkottanu tai sitä, että oles nyt hiljaa, kun olet vielä tollanen nyrkillä tapettava".

Savua ilman tulta

Olipa kiva tavata eilen ja turista samanmielisten ihmisten kanssa! Toivottavasti Ansku on saanut nukuttua kunnolla ja lyhennettyä univelkaansa.

Juttelimme eilen siitä, miten läheisemme suhtautuvat meidän ystävyyteen Annun kanssa. Yhteistä kaikkien meidän kolmen siipoille tuntui olevan ajoittainen väsähtäminen aiheesta keskusteluun (lue: monologiin). Tavallaan sen ymmärtää. En varmaan itsekään jaksaisi kuunnella, saati uskoa, jos puoliso tuntitolkulla paasaisi asiaa, jollaista en halua uskoa Suomessa ollenkaan tapahtuvan.

Näiden viimeisten saatananpalvontahöpinöiden tultua lööppeihin yksi ystäväni - kaikin puolin järkevä ja täyspäinen ihminen - soitti järkyttyneenä ja kysyi, jaksanko vieläkin uskoa Annun syyttömyyteen (jaksan). Siis kun nyt on tullut vaikka kuinka paljon näyttöä kaikesta kauheasta (ei ole), niin onhan se selvää, että jotain kauheaa siinä perheessä on tapahtunut! Tämä sama logiikka tuntuu olevan monilla muillakin ihmisillä. Ei savua ilman tulta!

Ehkä ei, mutta savuverhon voi tehdä myös keinotekoisesti. Peittämään jotain sellaista, jota ei haluta näkyväksi. Vastuuttomaksi ja anteeksiantamattomaksi tämän Annuun kohdistuneen perättömien syytösten savuverhon tekee se, että sen avulla tuhotaan yhden perheen elämää.

No niin, nyt uhkaa mennä taas paatoksen puolelle. Pannaanpa tähän joku loppukevennys. --- Näääh, ei mulle tule nyt mitään mieleen. Keventäkää joku muu :)

Kohtaamisia

Ihan huippu päivä tänään. Oli tosi mukavaa rupatella "livenä" teidän kanssa Ansku ja Anne! Kun tulin kotiin, olin niin hyvällä tuulella, etten jaksanut välittää vaikka koti oli kuin pommin jäljiltä vai pitäiskö sanoa muutaman teinin. Siitä tulikin yksi hauska juttu mieleen.


Juteltiin joskus Annun kanssa siitä, miten vaikeeta on lapsia saada osallistumaan kotitöihin, kun ei aina jaksa patistaa ja pamista asiasta. Annu kertoi ihanan jutun. Hän oli kerran pyytänyt lapsia imuroimaan huushollin. Lapset olivat tivanneet, että paljonko saavat siitä palkkaa. Annu oli luvannut 50 senttiä. Lapsista se oli ilmeisesti aivan liian vähän. He olivat keränneet yhdessä rahoistaan 50 senttiä, antaneet sen äidilleen ja sanoneet, että ole hyvä - sä saat imuroida :) Fiksuja muksuja.

Äidinrakkaus

5.5.2012 Turun vankilassa esitin Annulle kysymyksen, jota häpesin heti välittömästi. Kysyin Annulta, että voitko antaa lapsille anteeksi. Annu katsoi minua vähän ihmeissään ja vastasi "Totta kai, nehän on lapsia".


Niinhän se on, jos lapset alkavat kertoilla satuja, suurin vastuu on kuulijalla. Vastuu on aikuisilla. Lapsille ei saa sälyttää sellaista vastuuta. Joten tämän viikon iltapäivälehtien lööppeihin pienoinen korjaus. "Lasten sanat ratkaisevat Anneli Auerin kohtalon?" - EI lasten sanat vaan se, mistä ne johtuvat ja miten niihin suhtaudutaan oikeudessa. Tai "Auerin kohtalo lasten varassa" - EI lasten vaan tuomioistuimen. Kaikki vastuu on tässä kohtaa yksin viranomaisten.


Hyvää äitienpäivää Annu! Hyvää äitienpäivää kaikki me muutkin äidit!