Terveetkin saattavat siivota

Tuotahan meilläkin toistellaan... ei epäilystäkään syyllisestä, jos huushollia katsoo ;)

Mutta viime syksynä (12.9.2011) aamulla ihan himpun yli seitsemän, kun olin koiranpennun kanssa takapihalla, kuulin Annun asunnosta "hurinaa". Päivällä laitoin facessa viestiä, että siivositko sinä aamulla sairaan aikasin... Annu vastasi, että "joo, en jaksanut eilen imuroida ja nyt toimittaja on tulossa yhdeksältä ja on pakko imuroida, ettei taas tule mitään juttuja. En siis ole tullut hulluksi, jos sitä luulit :)" No en luullut, henkisesti terveempää saa etsiä.

Kotini on kaaokseni

Jos meillä tapahtuisi henkirikos, minä voisin marssia vankilaan, suoraan vankilaan, kulkematta lähtöruudun kautta. Tämä siis sillä edellytyksellä, että rikosta ratkottaisiin porilaisittain arvioimalla talon emännän henkistä tilaa kodin siisteyden perusteella.

Silloin kun Annun Ulvilan-kodin kuvia oli iltapäivälehdissä, Annu kysyi mun mielipidettäni kotinsa kunnosta. Vastasin lähettämällä kuvia omasta kodistani. Tippaakaan liioittelematta voin sanoa, että voitin kisan kotiemme kaaoksesta 6-0. Tosin meillä oli pientä remppaa silloin(kin) juuri menossa, mutta silti... 

Ehkä kykyni sietää epäjärjestystä on jotenkin erityisen hyvin kehittynyt, mutta mun mielestäni niissä Ulvilan kuvissa ei ollut mitenkään poikkeuksellisen sotkuista. Toki tavaraa oli paljon, mutta mitä muuta voi odottaa 6-henkisessä perheessä, jossa äiti askartelee työkseen?

En ole koskaan ymmärtänyt sitä meteliä, joka niistä kuvista nousi.

Välikevennys

Tuo kuulosti sen verran masentavalta, että nyt tarvittaisiin pieni välikevennys. Käsi ylös te, jotka ootte joskus katselleet kotonanne vallitsevaa hävityksen kauhistusta ja todenneet puolitosissanne: "Toivottavasti huppumies ei iske tänään, tai olen pulassa...".

Kiven sisässä

Mua jännitti ihan hirveesti mennä vankilaan, kun en ole koskaan ennen käynyt. Tai olen joskus käynyt Kakolassa tutustumassa, mutta en tapaamassa ketään. No tunnustetaan, että muahan jännittää nyt mennä mihin tahansa uuteen paikkaan. Turun vankila on aika ankean näköinen ja iso laitos.

Ensin siellä tarkistettiin henkkarit ja sitten piti jättää kaikki ylimääräinen lukolliseen kaappiin ja kävellä metallinpaljastimen läpi. Ensimmäisellä kerralla jouduin riisumaan kengät, vyön ja rintaliivit, jippii, tosi hienoa, kun muutenkin olin hermostunut. Seuraavalla kerralla osasin jo pukeutua sallitusti enkä joutunut riisumaan kuin kengät. Sitten kaikki vierailulle tulevat menivät yhteen huoneeseen odottamaan, että kello olisi varmasti yli sen milloin vierailuaika alkaa. Kun kello oli riittävästi yli ja ihmiset hermostuneita, meidät vietiin tapaamishuoneisiin, joissa vangitut odottivat pleksilasin takana ja saimme puhua melkein 45 minuuttia puhelimen kautta. Tapaamisaika loppui tasan silloin kuin pitikin.

Ensin olin aika järkyttynyt tapaamistilasta ja siitä, että toden totta joutui puhumaan puhelimitse pleksin läpi, mutta olihan se kuitenkin tyhjää parempi. Oli tosi mukavaa nähdä Annua ja jutella. Tietysti aika loppui kesken, mutta kohtaaminen oli kuitenkin voimaa antava, ainakin minulle ja toivottavasti myös Annulle.

Utelias kun olen

Niina, millaista oli käydä vankilassa? Siis ihan konkreettisesti, miltä siellä näytti ja miltä susta tuntui?

Valhehdellen...

7.4.2012 Turun vankilassa vierailulla ollessani pohdimme Annun kanssa miksi ihmiset tässä asiassa toimivat kuten toimivat ja sanovat mitä sanovat. Meitä molempia kiinnostaa hurjasti ihmisten perimmäiset syyt käytökselleen. Vaikka Annu väittikin, ettei ole enää niin sinisilmäinen kuin aiemmin, tultiin silti siihen tulokseen, että ihmiset varmasti toimivat parhaalla mahdollisella tavalla siihen nähden, miten tilanteen itse kokevat ja toiset taas miten parhaiten tilanteessa selviävät. Joku voi jopa valehdella luullen tekevänsä siten palveluksen yhteiskunnalle. Joku taas valehtelee tilanteen pakosta. Joku on saattanut uskotella itselleen pelastavansa lapset kamalalta kohtalolta eikä tämä joku edes koe valehtelevansa. Meitä on moneksi. Onneksi totuus on Annun puolella ja toivottavasti oikeus toteutuu!

Tyhjä syli

Pikkasen meinaa vetää olon väsähtäneeksi. Oon käynyt läpi yli viisituhatta viestiä viime yönä. Tarkoituksena on löytää materiaalia maanantain oikeudenkäyntiin. On aivan uskomatonta, miten paljon ihminen unohtaa asioita elämänsä aikana. Ja miten asiat palautuvat (ainakin suurin osa) mieleen kun niistä on olemassa kirjallista materiaalia. Mä olin hurjan vaikuttunut siitä, kuinka asiantuntevalta vaikuttavia laskelmia oon osannu tehdä. Siinä vaiheessa kuitenkin tippa tuli linssiin kun löysin tämän 5.9.2001 kirjoitetun viestin, jonka loppuosa tässä:

Sylilisä (Tästä tykkäisin itse eniten, mutta se ei ehkä avaudu muille ilman
selittelyjä. Vaatii ehkä ymmärrettävyyden vuoksi rinnalleen
mainoslauseen "Äidin syliä ei korvaa mikään", joka taas jäi mieleeni viime
kevään mainoslauseaivoriihestä, yksi Jaana R:n ehdotuksia. Juuri niihin
aikoihin meidän Allulla oli tosi kova sylintarvevaihe, ja kyllä näyttää
vieläkin hyvin kelpaavan nyt 2 v. 2 kk -ikäiselle pojalle.)

T: Annu A, vaihteeksi syli tyhjänä

Annu ja mä oomme ystäviä

Minäkin tutustuin Annuun netin keskusteluryhmän kautta. Valitettavasti en ole yhtä järjestelmällinen kuin Ansku, joten en enää pysty jäljittämään ensikontaktia ;) 2000-luvun alkupuolella se oli, mutta tarkemmin en muista.

Sen muistan, että alusta asti ihailin Annun rauhallista ja järkevää suhtautumista asioihin. Hän ei koskaan lähtenyt mukaan keskusteluissa toisinaan puhkeaviin kiistoihin muuten kuin korkeintaan rauhoittamalla tilannetta. Sen sijaan, että olisi lähtenyt mukaan erilaisiin kärhämöihin, Annu teki taustalla oikeasti hyödyllistä työtä. Kerran me muut keskustelijat vasta suunnittelimme, että olisipa kiva saada omat nettisivut käyttöön. Silloin Annu itselleen tyypillisellä eleettömällä tyylillään linkitti iloksemme ja hämmästykseksemme valmiin sivupohjan, jonka hän oli meille tehnyt. Että tämmöistä olen suunnitellut, kelpaisiko tämä.

Sama hiljainen päättäväisyys ja rauhallisuus on Annulle muutenkin leimallista. Hän halusi hoitaa omat lapsensa kotona, mutta myös hyödyntää omaa osaamistaan ja ammattitaitoaan, joten hän perusti oman yrityksen. Määrätietoisella ja sitkeällä työllä hän sitten kehitti verkkosivuston, josta tulikin sangen suosittu.

Uskon, että juuri rauhallisuus ja loogisuus ovat auttaneet Annua pysymään järjissään viime vuosien painajaisen keskellä. Hänellä on kyky keskittyä olennaiseen ja olla huolehtimatta asioista, joille ei juuri sillä hetkellä voi mitään. Ja kaikesta osakseen tulleesta p****sta huolimatta hän jaksaa edelleen uskoa siihen, että oikeus lopulta voittaa.

Siihen minäkin haluan uskoa.

Molemmat on äitejä

Minä tutustuin Annuun aivan erilaisessa tilanteessa ja paljon myöhemmin - aivan keskellä tätä kaameaa painajaista.

Viime kesänä Annu oli juuri päässyt vapaaksi ja elätteli toiveita lasten kotiin palaamisesta. Minulla omat neljä lasta ja koira tuntuivat täyttävän hengitysilman ja kodin joka neliön, kun taas Annu olisi toivonut saavansa lapset tyhjään kotiinsa. Täytimme toistemme tarpeen keskustella asioista toisen aikuisen ihmisen kanssa. Jaettu tuska on edes hiukan pienempi. Meillä oli paljon yhteistä, joka johtui osittain siitä, että molemmilla oli suuri perhe. Kuulin eräältä ystävältä, että minun lapseni ja tämän ystävän lapsi olivat keskustelleet aiheesta, miten minä ja Anneli oltiin ystävystytty. Tähän minun lapsi oli tokaissut, että kai niillä on paljon yhteistä, kun ne molemmat on äitejä. Toisaalta, joissain asioissa olimme myös kovin erilaisia. Minä äkkipikainen, malttamaton ja hiukan anarkisti. Annu taas rauhallinen, kärsivällinen, analyyttinen ja uskoi hyvään vaikka oli jo silloin kokenut suuria vääryyksiä.

Hienoa, että sinä Ansku voit tehdä asiassa jotain konkreettista Annun hyväksi oikeudenkäynnissä. Ja mukavaa, että me tutustuttiin toisiimme Annun kautta.

21.3.2001 klo 12:40

Niina, tuo sun lähestymistapas, "Hei, ottaa päähän, ottaisikohan vähemmän, jos kahvittelisin naapurin rouvan kanssa!", ei nyt kyllä varmaankaan oo niitä kaikkein tyypillisimpiä. Ihailtavaa kylläkin!

Minä puolestani tutustuin Annuun 21.3.2001 klo 12:40. Ai kuinkako muistan ajankohdan noin tarkkaan? No enpä tietenkään muistakaan, vaan lunttasin Yahoolta. Tälleen Annu esittäytyi tuona samana päivänä perustetulla kotiäidit -sähköpostilistalla:

Olen kolmekymppinen kotiäiti, lapset 3 1/2 ja 1 1/2 v. Tarkoitukseni ei ole
varsinaisesti luoda uraa kotiäitinä, mutta olen viihtynyt kotona ja
todennäköisesti jatkan kotiäitinä ainakin ensi syksyyn asti, jos ei jotain
todella mielenkiintoista työtä satu ilmenemään sitä ennen. Toivottavasti
muutkin kotiäidit löytävät tämän listan ja liittyvät.

Ilmoittautumisesta ja postittamisesta voisi jossain olla selvät ohjeet. Ainakin
minulle tämä postituslista on jotenkin vaikeaselkoinen systeemi, vaikka olen
tottunut nettikäyttäjä.

Terveisin Annu

Mulle itselleni Yahoon listalle liittyminen oli varsinainen siihenastisen tietokoneenkäyttöurani koetinkivi. Ensimmäisen yrityksen jälkeen luovutin. Seuraavana päivänä sisu nousi ja pelkällä pohjalaisella jääräpäisyydellä taistelin läpi liittymiskaavakkeiden ja pääsin kuin pääsinkin läpi.

Nyt täytyy jättää vanhojen muistelu joksikin aikaa ja lähteä valmistautumaan maanantaina häämöttävään oikeudenkäyntiin. Ettei vain jäisi viime tippaan...

Miten tutustuin Annuun

Viime vuonna yhtenä hankalana kesäisenä päivänä, kun lapsi oli kitissyt koko aamun ja koiranpentu pissinyt lattialle sata kertaa, soitin naapurin Annun ovikelloa. Sanoin  jotain tosi tyylikästä jotenkin näin, että ”kohta mulla palaa pinna, tulisitko kahville?” Annu lähti heti ja pelasti mun päivän. Juotiin kahvia ja parannettiin maailmaa. Jotenkin lapsikin rauhoittui, eikä koirakaan pissinyt koko aikaa lattialle vaan osui muutaman kerran paperiin. Inhimillistä ja ihanaa. Tavallista elämää. Siitä alkoi meidän ystävyys, kiitos siitä Annu <3

Kaapista

Tässä sitä sitten tullaan. Ulos kaapista. Saa nähdä kuinka akan käy. Jännittää. Jännittävää.