keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Valkoiset valheet

Koskapa kaikki Annun ja Jensin tuomioon johtanut materiaali on salaiseksi julistettua, ei sitä voi julkisuudessa käsitellä. Runsaslukuiselle blogiyleisöllemme olisi kuitenkin kiva saada uutta pohdittavaa ja ajanvietettä. Minä en osaa kirjoittaa eläinsatuja, joten ajattelin sen sijaan kertoa opettavaisia tarinoita omasta elämästäni.

Olin hiukan alle kymmenvuotias, kun sain äidiltäni joululahjaksi sukset. Minä vihaan hiihtämistä, mutta siihen maailman aikaan minun kotinurkillani joka muksulla piti olla omat hikilaudat. Niillä sivakoitiin koulun pakkohiihdot, jos ei muuta. Äitini oli kahden lapsen yksihuoltaja, eikä meillä ollut liikaa rahaa. Uusien suksien ostaminen teki varmasti huomattavan loven äitini kukkaroon.

Liikuntapäivänä kiinnitin uudet sukset jalkaani ja yritin orientoitua. Jo lähdössä horjahdin niin, että tasapainon säilyttääkseni jouduin nostamaan toisen suksen ilmaan. Kun sain sen takaisin ladulle, se sojotti menosuuntaan. Alkuahdingon jälkeen meno ei mainittavasti parantunut. Suksissani ei ollut voiteita, joten ylämäkeen hiihtäminen oli lipsuttelevaa tuskaa. Alamäet tulin niin lujaa, että pelkäsin henkeni puolesta. Meren jäällä käyvä viima palellutti poskiini valkoiset läiskät.

Kotiin palattuani äiti kysyi, miten hiihto sujui uusilla suksilla. En halunnut pahoittaa hänen mieltään, joten päästin suustani pienen, valkoisen valheen. Väitin, että minut valittiin hiihtonäyttöjeni johdosta koulujenvälisiin hiihtokilpailuihin. Äiti ilahtui kovasti ja kysyi, koska kisat pidetään. Vastasin, että viikon päästä maanantaina. Toivoin hiljaa mielessäni, että äiti unohtaisi koko asian siihen mennessä.

Ei hän unohtanut. Kyseisenä maanantaina jouduin kantamaan hämäyksen vuoksi sukset kouluun. Kotona äiti taas kysyi, miten meni. Vastasin pokkana, että voitin koko kisan.

En vielä tänä päivänäkään ymmärrä, miten äitini saattoi senkin valheen uskoa. Täytyihän hänen tietää, että en koskaan vapaaehtoisesti mennyt ladulle. En myöskään ole mikään urheilullinen luonnonlahjakkuus. Mutta hän uskoi kaiken innoissaan ja ylpeänä. Sitten alkoi soittelu sukulaisille ja tuttaville. Joka kerta, kun kerroin saman valheen puhelimessa jollekin uudelle ihmiselle – äiti hymyili onnellisena vieressä – oloni muuttui kurjemmaksi ja omatuntoni entistä mustemmaksi. Silti en tunnustanut, miten asia oikeasti oli. En enää kehdannut. Seurasin hiljaa, kun keksimäni hätävalhe kasvoi kasvamistaan.

Ennen pitkää asia onneksi hiipui pois ihmisten mielistä. Äitikään ei jostain syystä koskaan ihmetellyt, miksi hänen tyttärensä oli hiihdon varttilahjakkuus. Mutta minä en unohtanut. Vielä vuosia myöhemmin saatoin valvoa yökaudet ja kärvistellä omantunnontuskissa.

Lopulta mittarini tuli täyteen. Olin kärsinyt huonoa omatuntoa niin kauan, että halusin tunnustaa – kävi miten kävi. Kello oli kaksi sinä aamuyönä, kun marssin äidin sängyn viereen ja ravistin hänet hereille. Sikiunesta herätetyn äidin ilme oli näkemisen arvoinen, kun jo teini-ikään ehtinyt tytär tuli kyynelsilmin tunnustamaan lapsuuden syntejä.

Mutta se kannatti. Valhe ei enää jäytänyt mieltäni, sen tilalle tuli muisto. Nyt se jo naurattaa.

Mikä on tarinan opetus? Lapsi saattaa joskus valehdella säästääkseen läheisiään mielipahalta tai päästäkseen itse tilanteessa helpommalla – harmittomalta tuntuva epätotuus livahtaa pienestä suusta kovin helposti. Joskus valhe saattaa saada yllättävät mittasuhteet. Mitä isommaksi valhe kasvaa ja mitä useampi siihen uskoo, sitä vaikeampi sitä on enää korjata. Ja toisinaan aikuiset uskovat ihan merkillisiä juttuja.

Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa totuutta. Helppoa se ei ole. Joku saattaa suuttua tai pahoittaa mielensä. Voi tulla huutoa ja itkua. Mutta siitä huolimatta; totuuden kertominen kannattaa.

Sillä saa itselleen rauhan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti