Olipa kerran Leijona, joka oli kovin kiintynyt komeaan, pitkään harjaansa. Harjansa ansiosta se tunsi itsensä voimakkaaksi ja niinpä sen pahin pelko olikin kaljuuntuminen. Joka aamu Leijona vaelsi lammelle ja tarkasteli veden pinnasta kuvajaistaan ja oli yhä tyytyväisempi näkemäänsä.
Kuinka ollakaan, myös Gaselli tapasi
käydä samalla juomapaikalla. Eräänä aamuna se kuopi itselleen
syvemmän juomakohdan ja sai samalla aikaan pienen hiekkakasan, jonka
huippu rikkoi ennen niin tasaisen veden pinnan. Vähän sen jälkeen
Leijona asteli juomapaikalle ja kumartui juomaan ja tarkastelemaan
kuvajaistaan. Mutta voi kauhistus! Keskelle sen harjaa oli ilmestynyt
kalju kohta! Leijona ryntäsi paniikissa tiehensä tajuamatta
ollenkaan, että kalju läntti olikin vain vedestä pilkottava
hiekkakasa.
Niin lujaa Leijona pinkoi tiehensä,
että törmäsi polulla loikkineeseen Pupuun. Pupu-parka sinkoutui
lehtikasaan, josta kömpi kohta ihmettelemään, mikä siihen oli
iskenyt. ”Minua on kohdannut karmea kohtalo”, ulisi Leijona,
”harjastani on varastettu karvoja!” Pupun mielestä ei ollut
todellakaan järkevää väittää vastaan Leijonalle eikä se edes
ylettynyt näkemään Leijonan päälakea, joten se katsoi
parhaimmaksi myönnellä: ”Juu, niinpä näyttää olevan kalju
kohta tuolla karvan seassa.”
Samaan aikaan paikalle asteli Kirahvi.
”Mikäs täällä on hätänä?” se ihmetteli. Pupu siihen
innokkaasti selittämään, kuinka Leijonan harjasta oli varastettu
karvoja ja että varas pitäisi saada kiinni mitä pikimmin.
Päälle päin Kirahvi ei kylläkään huomannut Leijonan harjassa
mitään vikaa, mutta Pupun ja Leijonan paniikki tekivät siihen
vaikutuksen ja hetken mietittyään se kysyi: ”Hmm, oliko syyllinen
se Norsun ystävä Sarvikuono?” Aivan näin pitkälle eivät
Leijona ja Pupu olleet vielä ehtineet miettimään, mutta tarkemmin
ajateltuna Sarvikuononhan sen on pitänyt olla, sillä sen ja Norsun
lisäksi kukaan muu ei olisi tarpeeksi voimakas uskaltaakseen
varastaa Leijonalta karvoja. Niinpä kumpikin huudahti kuin yhdestä
suusta: ”Juu, Sarvikuonohan se oli!”. ”Ja Norsu oli mukana”,
lisäsi Leijona varmemmaksi vakuudeksi.
Kohta marssivat Kirahvi, Leijona ja Pupu etsimään Sarvikuonoa ja Norsua. Ne löytyivätkin jonkin matkan päästä syömästä heinätuppaita auringon paahtamalla savannilla. ”Miksi varastitte Leijonalta karvoja?”, tivasi Kirahvi. Koska Norsulla ja Sarvikuonolla ei ollut aavistustakaan, mistä Kirahvi oikein puhui, eivät ne osanneet tehdä muuta kuin tuijottaa ihmeissään edessään olevaa tuohtunutta joukkoa. ”Myös ystäviltäni Gepardilta ja Leopardilta on viety karvoja”, keksi Leijona lisätä. Pupukaan ei halunnut jäädä sanattomaksi ja huikkasi: ”Niin, ja minunkin ystävältäni, Piikkisialta, on viety karvoja!”
Innostuksen puuskassaan Leijona ja Pupu eivät tulleet ajatelleeksi, että Kirahvi haluaisi varmasti puhuttaa muitakin eläimiä, joilta oli varastettu karvoja. Niinpä ne hiukan häkeltyneinä seurasivat Kirahvia, Norsua ja Sarvikuonoa kun nämä etsivät käsiinsä Gepardin. Savannin pikakiitäjällä ei ollut tietenkään mitään havaintoa moisesta itseensä kohdistuneesta karvavarkaudesta, ja saman totesivat vuorollaan myös Leopardi ja Piikkisikakin.
Norsu ja Sarvikuono luulivat asian olevan sillä selvä ja ajattelivat jo käydä jatkamaan keskeytynyttä laidunnustaan, kun paikalle osui vielä Gaselli, joka oli utelias tietämään, mistä moisessa kyläkokouksessa oikein oli kysymys. ”Sarvikuono ja Norsu ovat varastaneet Leijonan karvoja”, valisti Kirahvi asiantuntevasti ja arvokkaasti. Norsu ja Sarvikuono aukaisivat suunsa protestoidakseen ja kertoakseen Gasellille, kaikki mitä sinä päivänä oli tapahtunut, mutta Kirahvi oli nopeampi ja jatkoi: ”Ja savannilla ei varkaita suvaita.” Kirahvi piti huolen, että Sarvikuono ja Norsu eivät saaneet suun vuoroa ja ne passitettiin matkoihinsa saman tien. Seuraavana päivänä kun Leijona meni tarkastelemaan kuvajaistaan lammen pinnasta, oli hiekkakasa jo painunut pinnan alle, ja Leijona saattoi jälleen tyytyväisenä ihailla komeaa harjaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti