keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Savannin karvavarkaat

Koskapa kaikki Annun ja Jensin tuomioon johtanut materiaali on salaiseksi julistettua, ei sitä voi julkisuudessa käsitellä. Mutta jotta runsaslukuisella blogiyleisöämme olisi uutta pohdittavaa ja ajanvietettä tarjolla, jatkan Savannin satujen sarjaa. Tässä toinen tarina:

Olipa kerran Leijona, joka oli kovin kiintynyt komeaan, pitkään harjaansa. Harjansa ansiosta se tunsi itsensä voimakkaaksi ja niinpä sen pahin pelko olikin kaljuuntuminen. Joka aamu Leijona vaelsi lammelle ja tarkasteli veden pinnasta kuvajaistaan ja oli yhä tyytyväisempi näkemäänsä.

Kuinka ollakaan, myös Gaselli tapasi käydä samalla juomapaikalla. Eräänä aamuna se kuopi itselleen syvemmän juomakohdan ja sai samalla aikaan pienen hiekkakasan, jonka huippu rikkoi ennen niin tasaisen veden pinnan. Vähän sen jälkeen Leijona asteli juomapaikalle ja kumartui juomaan ja tarkastelemaan kuvajaistaan. Mutta voi kauhistus! Keskelle sen harjaa oli ilmestynyt kalju kohta! Leijona ryntäsi paniikissa tiehensä tajuamatta ollenkaan, että kalju läntti olikin vain vedestä pilkottava hiekkakasa.

Niin lujaa Leijona pinkoi tiehensä, että törmäsi polulla loikkineeseen Pupuun. Pupu-parka sinkoutui lehtikasaan, josta kömpi kohta ihmettelemään, mikä siihen oli iskenyt. ”Minua on kohdannut karmea kohtalo”, ulisi Leijona, ”harjastani on varastettu karvoja!” Pupun mielestä ei ollut todellakaan järkevää väittää vastaan Leijonalle eikä se edes ylettynyt näkemään Leijonan päälakea, joten se katsoi parhaimmaksi myönnellä: ”Juu, niinpä näyttää olevan kalju kohta tuolla karvan seassa.”

Samaan aikaan paikalle asteli Kirahvi. ”Mikäs täällä on hätänä?” se ihmetteli. Pupu siihen innokkaasti selittämään, kuinka Leijonan harjasta oli varastettu karvoja ja että varas pitäisi saada kiinni mitä pikimmin. Päälle päin Kirahvi ei kylläkään huomannut Leijonan harjassa mitään vikaa, mutta Pupun ja Leijonan paniikki tekivät siihen vaikutuksen ja hetken mietittyään se kysyi: ”Hmm, oliko syyllinen se Norsun ystävä Sarvikuono?” Aivan näin pitkälle eivät Leijona ja Pupu olleet vielä ehtineet miettimään, mutta tarkemmin ajateltuna Sarvikuononhan sen on pitänyt olla, sillä sen ja Norsun lisäksi kukaan muu ei olisi tarpeeksi voimakas uskaltaakseen varastaa Leijonalta karvoja. Niinpä kumpikin huudahti kuin yhdestä suusta: ”Juu, Sarvikuonohan se oli!”. ”Ja Norsu oli mukana”, lisäsi Leijona varmemmaksi vakuudeksi.


Kohta marssivat Kirahvi, Leijona ja Pupu etsimään Sarvikuonoa ja Norsua. Ne löytyivätkin jonkin matkan päästä syömästä heinätuppaita auringon paahtamalla savannilla. ”Miksi varastitte Leijonalta karvoja?”, tivasi Kirahvi. Koska Norsulla ja Sarvikuonolla ei ollut aavistustakaan, mistä Kirahvi oikein puhui, eivät ne osanneet tehdä muuta kuin tuijottaa ihmeissään edessään olevaa tuohtunutta joukkoa. ”Myös ystäviltäni Gepardilta ja Leopardilta on viety karvoja”, keksi Leijona lisätä. Pupukaan ei halunnut jäädä sanattomaksi ja huikkasi: ”Niin, ja minunkin ystävältäni, Piikkisialta, on viety karvoja!”


Innostuksen puuskassaan Leijona ja Pupu eivät tulleet ajatelleeksi, että Kirahvi haluaisi varmasti puhuttaa muitakin eläimiä, joilta oli varastettu karvoja. Niinpä ne hiukan häkeltyneinä seurasivat Kirahvia, Norsua ja Sarvikuonoa kun nämä etsivät käsiinsä Gepardin. Savannin pikakiitäjällä ei ollut tietenkään mitään havaintoa moisesta itseensä kohdistuneesta karvavarkaudesta, ja saman totesivat vuorollaan myös Leopardi ja Piikkisikakin.


Norsu ja Sarvikuono luulivat asian olevan sillä selvä ja ajattelivat jo käydä jatkamaan keskeytynyttä laidunnustaan, kun paikalle osui vielä Gaselli, joka oli utelias tietämään, mistä moisessa kyläkokouksessa oikein oli kysymys. ”Sarvikuono ja Norsu ovat varastaneet Leijonan karvoja”, valisti Kirahvi asiantuntevasti ja arvokkaasti. Norsu ja Sarvikuono aukaisivat suunsa protestoidakseen ja kertoakseen Gasellille, kaikki mitä sinä päivänä oli tapahtunut, mutta Kirahvi oli nopeampi ja jatkoi: ”Ja savannilla ei varkaita suvaita.” Kirahvi piti huolen, että Sarvikuono ja Norsu eivät saaneet suun vuoroa ja ne passitettiin matkoihinsa saman tien. Seuraavana päivänä kun Leijona meni tarkastelemaan kuvajaistaan lammen pinnasta, oli hiekkakasa jo painunut pinnan alle, ja Leijona saattoi jälleen tyytyväisenä ihailla komeaa harjaansa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti