keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Näin syntyy tarina

Haastattelija: Joo. Sä oot aika taitava salakuuntelemaan vissiin vai?
Lapsi: Joo. (hymyilee).
H: Ja sä oot hiippaillu sinne ja?
L: Aina hiippaillu siihen.

H: Joo.
L: Että meiän pitää, et me ei saada sitten mitään muuta kertoa.
H: Mmm. No onko äiti uhkaillu jollakin tai?
L: Tai sit se on tehny niin tai muuta ja sit se on ollut näin. (heristää nyrkkiä).
H: No onko äiti uhannu että hän tekee jotain tai?
L: On uhannu että sitte se lyö meitä tai sitte se tappaa meiät tai.

H: Nii. Joo. Sä menit sinne aina vähän niinkö pakoon, niinkö?
L: (äännähtää myöntävästi)
H: ...kotona ei ollu kiva olla.

H: Joo, joo. No tota, sen perusteella mitä sä oot mulle nyt kertonu ni musta vaikuttaa siltä et sä oot tienny jo pitkään, jo monta vuotta että...
L: Oon monta vuotta tienny
H: ...miten isä on murhattu.
L: Mut sit mä en oo uskaltanu kertoo enkä mä oo saanu kertoo kellekään ja.
H: Nii
L: Nyt mä vast oon uskaltanu kertoo.
H: Joo. Kuinka pitkään sä oot tienny sen että miten isä on murhattu? Kuin monta vuotta?

H: Missä huoneessa hän sitä piti?
L: Se oli keittiössä.
H: Joo. No tota, joo, et se oli se eri mitä sä näit sillon siellä Ulvilassa, niinkö?
L: Joo.
H: Hyvä.

***************

Karmeintä tässä yllä kuvatussa pätkässä ei suinkaan ole se, että lapsi sanoo äidin uhanneen lyödä tai tappaa, vaan karmeinta on se, että haastattelija laittaa lapselle sanat suuhun EIKÄ EDES JÄLKIKÄTEEN TAJUA NÄIN TEHNEENSÄ, vaikka hänen pitäisi nimenomaan olla koulutettu haastattelukniikoihin, joissa ei johdatella haastateltavaa.

Koko soppa eli kaksi oikeudenkäyntiä ovat alkaneet erittäin mitättömästä, arkipäiväisestä tilanteesta, jossa lapsi on tuhrinut itsensä ja häntä on siitä moitittu tyyliin: Mistä sä olet toimmoista oppinut? Lapsi on, kuten lasten kuuluukin, ottanut kysymyksen kirjaimellisesti ja keksinyt hätäpäissään ratkaisuksi: "Isosiskolta", mikä onkin ollut mainio keksintö, koska isosisko ei ole paikalla ollut puolustamassa itseään ja isosisko on muutenkin ollut huonossa huudossa kyseisten aikuisten silmissä. Ja lapsi kyllä tietää, kenestä ei pidetä. Ja tästä ohi mennen heitetystä moitteesta ja retorisesta kysymyksestä: "Mistä sä tuollaista olet oppinut?" on lähtenyt liikkeelle kaikki tarinat, joita nyt kuunnellaan eri oikeusasteissa suljettujen ja avointen ovien takana.

Näiltä lapsilta on tuosta heitosta alkaen kyselty ja kyselty ja kyselemästäkin päästyä kyselty. Ja kannustettu ja heitetty ideoita, mitä voisi vielä kertoa ja lapsethan ovat tehneet työtä käskettyä ja kaikki ovat olleet tyytyväisiä itseensä kun näin hienoja tarinoita on yhdessä saatu aikaiseksi. Että silleen. Kyllä pistää vihaksi aikuisten ihmisten tyhmyys.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Sanaton



Päivystin tänään puolen päivän aikaan tietokoneella, jotta saisin heti tuoreeltaan tiedon Annun ja Jensin tuomioista. Toivoin parasta, mutta pelkäsin pahinta. Jälkimmäinen toteutui.

Kirjoitin Annulle kirjeen. Ei siitä pitkää kirjettä tullut, eikä kovin selkeää. Minulta ovat harvoin sanat hukassa, mutta nyt ne pakenevat ulottumattomiini. Mitä voin sanoa ihmiselle, jolta kerta toisensa jälkeen riistetään toivo tulevaisuudesta ja usko siihen, että oikeus toteutuu? Halusin sanoa, että vaikka asiat nyt näyttävät kovin synkiltä, niin ennen pitkää ne muuttuvat paremmiksi. Olen ennenkin sanonut niin. Olen silloinkin ollut väärässä.

Toivottavasti kirjeeni kuitenkin edes hiukan lämmittää vastaanottajaansa.

Totuuden haudalla.

Yritin ensin kirjoittaa, taas kerran tosiasioita, mutta pyyhin kaiken tekstin pois. Tässä Annelin ja Jensin jutussa ei millään tosiasioilla ole mitään merkitystä. Siispä kerron vain tunteistani kuultuni, että hovioikeus oli tuominnut Annelin ja Jensin seksuaalirikoksista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Tosin tunteetkin ovat todellisia, joten tosiasia on, että en tuntenut mitään luettuani tuomiosta. Olen tosi helpottunut siitä, että en vaipunut epätoivoon, alkanut parkua ääneen, nauranut hillittömästi tai reagoinut millään muullakaan tavalla, joita saatetaan pitää niin kutsuttuina oikeina tapoina silloin, kun ihminen kuulee järkyttävän uutisen.

Olen pannut merkille, että oma puolustusreaktioni sellaisiin asioihin, jotka ovat todella ikäviä, mutta joille en itse katso enää voivani tehdä mitään on, että lakkaan tuntemasta mitään. Se on siis itselläni se äärimmäisin, viimeinen tapa reagoida, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Ennen tuota vaihetta käyn läpi ärtymyksen, turhautumisen, epätoivon, vihan ja surun kaltaisia tunteita ja jos prosessi vain pitkittyy ja alkaa näyttää siltä, että mitkään tunteeni tai tekemiseni eivät ratkaise ongelmaa, kytkeytyvät tunteet pois päältä. Loistava ominaisuus, joka on varmaankin vuosituhansien kuluessa kehittynyt ihmisille, jotta he kykenisivät parhaalla mahdollisella tavalla jatkamaan elämäänsä, siinäkin tapauksessa, että kohtaavat ylivoimaisen suuria ongelmia, joita eivät itse kykene omalla toiminnallaan ratkaisemaan.

Niin kauan kuin minulla oli toivoa että totuus tajutaan, tunsin myös epätoivoa, äärimmäistä turhautumista ja huolta. Nyt kun olen menettänyt toivoni, ovat myös kadonneet tunteet, joiden ajamina olen yrittänyt osaltani auttaa tuomaan julki totuutta tässä asiassa, jossa totuus on piilottu lakipykälien taakse. Nyt on vain jäljellä enää tunteeton tila. Totuuden hautaamisen kanssa hautaan laskettiin myös epätoivoni. Ja jäljellä ei ole mitään.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Törkeä kunnianloukkaus

Pistää vihaksi, sapettaa, tekee voimattoman olon ja saa surkealle miellelle. Nettikiusaaminen. Olen törmännyt reaalielämässäkin ihmisiin, joiden teot ja sanat ovat ilkeitä, tyhmiä, epäjärjellisten pelkojen rienaamia, loukkaavia tai uhkaavia. Usein nämä ovat olleet myös henkilöitä, jotka ovat omasta mielestään vain pitämässä huolta siitä, muut ihmiset noudattavat lakia. He kokevat olevansa lain puolella ja että heillä on siten oikeus uhkailla lainrikkojia fyysisellä ja henkisellä väkivallalla. Itse he eivät tiedosta omalla käytöksellään rikkovansa paitsi hyviä tapoja, niin myös lakia laittomine uhkauksineen. Heillä ei ole minkäänlaista halua ja kykyä asettua toisen asemaan tai jos heillä se onkin, niin silloin he haluavatkin että tuo toinen omassa asemassaan tuntee itsensä pelotelluksi ja olonsa kurjaksi.

Ja nyt näillä ihmisillä on käytössään netti, jonka turvin he voivat nimerkkiensä suojissa loputtomasti kiusata esimerkiksi 15-vuotiaita tyttöjä kertomalla, että nämä eivät ulkonäöltään muistuta isäänsä ja siten tuskin ovat isiensä lapsia tai väittämällä näitä murhaajiksi ja pahoinpitelijöiksi. Luin viikonloppuna kolmesta poliisista, jotka työskentelevät netissä tapahtuvan  kiusaamisen ja rikosten selvittelyssä. Laitoin Rantakoski nimimerkillä kirjoittavasta henkilöstä nettipoliisille viestin ja toivoin apua kiusaamisen lopettamiseen. Katsotaan tuleeko sitä.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Matkalla

Tein junamatkan, jonka aluksi lueskelin erään tuttavani kanssa käymääni kirjeenvaihtoa. Olen säästänyt kaikki kirjeenvaihtokavereideni, tuttavien, ystävien, entisten ja nykyisten heilojen kirjeet ja tämänkin nyt puheena olevan tuttavan kanssa olen ollut yhteyksissä lähinnä kirjallisesti, joten yli kymmenenkin vuotta vanhat jutut löytyvät kaikki dokumentoituina. Tämän ihmisen elämää ja mielenkiinnon kohteita löytyy myös tietokoneelle kuvina ja teksteinä tallennettuina vuosien varrelta tosi paljon; paljon normaali-ihmistä enemmän; ja löytyypä myös äänitettyä materiaalia hänen elämästään sellaiset määrät, että kaiken läpi käymiseen menisi takuulla viikkotolkulla aikaa. Tuttavani on myös pitänyt päiväkirjaa, joten jopa hänen ajatuksiaan löytyy dokumentoituina.

Matkan aikana sain tilaisuuden puhua tuttavastani eräiden ihmisten kanssa, joista osa väitti hänen tehneen tekoja, jotka ovat täysin ristiriidassa sen valtavan aineiston kanssa, mikä tuttavani elämästä on dokumentoitunut ja dokumentoitu vuosien varrella. Osa kuulijoistani oli uteliaita tietämään, millainen tämä tuttavani oikein on ihmisenä. Erityisen kiinnostuneita tunnuttiin olevan siitä, kuinka hyvin tunnen hänet. Tätä kirjoittaessani minulle valkeni, että itse asiassa toisen tuntemisella tarkoitetaan varmaankin noin yleisesti ottaen sitä, että kuinka hyvin osaisin ennustaa, miten henkilö toimii missäkin tilanteessa; tai ainakin tämä voisi olla yksi tapa lähestyä toisen tuntemista. Eikö totta?

Itse olen joskus hämmästyttänyt jopa itseni tuon tuntemisasian suhteen. Etukäteen ajatellen olisin nimittäin kuvitellut tietyssä tilanteessa tuntevani, ajattelevani ja toimivani tietyllä tapaa, mutta sitten kun olen tuohon tilanteeseen sattumalta joutunut, olenkin tuntenut, ajatellut ja toiminut aivan toisella tapaa. Miten siis voi kenestäkään sanoa tuntevansa tämän, kun ei toisinaan tunne edes itseään?

Edellä olevan tietäen en olekaan ollut kiinnostunut vakuuttamaan ketään siitä, että tunnen sataprosenttisesti tuttavani ja siten voin olla varma, että tietäisin mitä hän tulee milloinkin tekemään. Sen sijaan kerron mielelläni ihan tosiasioita menneestä ja siitä miten hän on todistettavasti menetellyt missäkin tilanteessa ja mitkä asiat ovat todistettavasti hänelle tärkeitä. Kenen tahansa tuttavani asioiden kanssa tekemisissä olevan ihmisen olisi itse asiassa todella helppoa tutustua häneen sen materiaalin välityksellä, joka hänestä ja hänen elämästään on olemassa, jolloin ei tarvitsisi tulla minulta tivaamaan, kuinka hyvin tunnen hänet, vaan voisi tehdä ihan omat johtopäätökset ihan sen saman materiaalin pohjalta, jonka perusteella minäkin olen omani tehnyt.

Entä olivatko kuulijani kiinnostuneita tosiasioista? Se jää nähtäväksi. Entä olivatko kuulijani kiinnostuneita siitä materiaalista, joka tuttavasti on olemassa? Sekin jää nähtäväksi. Mutta sen tiedän, että osa kyseisistä henkilöistä ei ole lainkaan kiinnostuneita ottamaan selvää siitä, millainen ihminen tuttavani on ja mikä on hänelle tärkeää. Eivät he ole myöskään kiinnostuneita siitä mitä tuttavani on tehnyt tai ollut tekemättä. Nämä asiat päättelen siitä, että he eivät halua tutustua saatavilla olevaan materiaaliin. Mutta yhdestä asiasta he ovat kiinnostuneita: syyttämisestä. Tämän puolestaan päättelen siitä tosiasiasta, että he esittävät paljon syytteitä. Ihminen joka esittää syytöksiä, muttei halua tutustua materiaaliin, jonka perusteella voisi päätellä syytteiden todenperäisyyden, ei ole kiinnostunut syyllisyydestä tai syyttömyydestä, vaan syyttämisestä. En tunne näitä ihmisiä sen tarkemmin, joten en tiedä mikä muu heitä kiinnostaa tai millaisia ihmisiä he muutoin ovat, mutta edellä olevat päätelmäni olen tehnyt heitän toimintansa pohjalta ja omiin havaintoihini perustuen.

Monille saattaa tulla yllätyksenä, että syyttämisestä kiinnostuneet ihmiset eivätkään itse asiassa ole kiinnostuneita syyllisyydestä tai syyttömyydestä, olemmehan jotenkin naivisti kasvatettuja kuvittelemaan, että syyttäminen, syyllisyys ja syyttömyys liittyvät olennaisesti toisiinsa siten, että syyllisiä syytetään ja syyttömiä ei syytetä. Itseltäni tällainen naivius karisi jo nuorena tyttönä, mutta ilmeisesti tämä on yksi yleisimpiä harhaluuloja, jotka ovat vallalla. Mutta ajatelkaa nyt itsekin: jos syyttömiä ei syytettäisi, niin eläisimme utopiassa (haavemaailma). Syyttäminen laaja-alaisesti tarkastaltuna tarkoittaa ilmiötä, jossa jonkun väitetään tehneen jotain tai olevan jonkinlainen. Utopiassa kukaan ei väittäisi kenenkään tehneen asioita, joita tämä ei ole oikeasti tehnyt eikä kukaan myöskään väittäisi kenenkään olevan toisenlainen kuin mitä hän todellisuudessa on. Näin ollen ei myöskään esiintyisi viattomien kiusaamista. Kuulostaako siltä, että eläisimme tällaisessa maailmassa, jossa viattomia ei kiustata tai ihmisiä haukuta milloin milläkin pilkkanimillä, vaikka heidän ainoa rikoksensa onkin olemassa olo ja se, että he nyt vaan sattuvat olemaan sopivia kohteita kiusaajille.

Nyt täytyy todeta, että sen verran tunnen itseäni, että jos aikoisin esittää jostakin ihmisestä syytöksiä, jotka pilaavat hänen ja hänen läheistensä elämän, niin varmistaisin kaikin käytettävissä olevin keinoin, että esittämäni syytökset pitävät paikkansa, ja että kyseinen ihminen on oikeasti ansainnut tulla kivitetyksi. Hämmästyttävää on huomata, että näin eivät suinkaan kaikki menettele. Paitsi nettipalstalle nimettöminä kirjoittavat ihmiset,  niin myös useat viranomaiset noudattavat näköjään elämässään aivan toisenlaisia periaatteita.

Tästä pääsenkin pohtimaan: millainen ihminen KYKENEE kivittämään toisen, eikä ole edes KIINNOSTUNUT ottamaan selvää siitä, ansaitseeko ihminen tulla kivitetyksi? Ymmärrän, että jos tietoa ei ole tarjolla, niin on pakko tehdä jonkin verran musta-tuntuu-päätelmiä, mutta silloinkin jättäisin mieluummin kivittämättä syyllisen kuin ottaisin tietoisen riskin syyttömän kivittämisestä. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että kun tietoa on tarjolla yllin kyllin niin ei edes haluta tutustua olemassa olevaan materiaaliin, josta selviäisi, mikä on totta ja mikä ei. Miten ihmeessä nämä ihmiset nukkuvat yönsä? Eikö heillä ole ollenkaan omaatuntoa? Ovatko he niin kylmiä, että heitä ei liikuta kaikki se tuho, mitä he saavat aikaan muiden elämässä? Vai ovatko he paitsi kylmiä niin myös kykenemättömiä tekemään havaintoja ja käsittelemään faktoja? Vaikea sanoa näin vähällä kokemuksella ko. henkilöistä, mutta tällaisia kysymyksiä pakostakin herää heidän toimintaansa jonkin verran seurattuani.

Luin erästä tanskalaista dekkaria, jonka päähenkilö-poliisi koki karmeita tunnontuskia sen vuoksi, että oli aikanaan tutkinut erästä murhaa ja päätynyt pitämään syyllisenä henkilöä, joka myöhemmin osoittautukin syyttömäksi. Syytön teki itsemurhan ennen kuin hänet ehdittiin virallisesti asettaa syytteeseen. Tietäen sen kuinka raskasta itselleni olisi omilla toimillani pilata jonkun toisen elämä, ihmettelen sitä, eivätkö kaikki tunnekaan näin? Eivätkö kaikki varokaan pilaamasta viattomien elämää tahallaan tai vahingossa. Vastaus on: eivät todellakaan. Suomikin on pullollaan koulu- ja työpaikkakiusaajia, viattomien päälle potentiaalisesti kaahaavia rattijuoppoja ja muita riskikäyttäytyjiä, jotka eivät etukäteen ole kiinnostuneita siitä, millaista tuhoa heidän tekemisensä aiheuttavat tai saattavat aiheuttaa viattomille ihmisille. Itse pelkään omaatuntoani siinä määrin, että varon visusti kivittämästä mutu-fiiliksellä vastaantulijoita ja toivoisin ominaisuuden olevan yleisempikin.







tiistai 29. tammikuuta 2013

Tervehdys kaikille!

Ansku tässä kerran jo kauan sitten kyseli mielipidettäni tästä blogista ja vastaan nyt "pienellä" viiveellä, että minun puolestani se on OK ja on ihan hyvä, että jossain tulee esiin myös asioiden toinen puoli. Olen kiitollinen siitä, että minulla on näin hyviä ystäviä.

Itse en ole jaksanut kauheasti kirjoitella, kun tämä prosessi on vienyt kaikki voimat.

Raskasta on ollut nähdä myös se, mitä tämä kaikki on tehnyt perheelleni ja läheisilleni. Surullista kyllä, edes Korkein oikeus ei saanut laitettua pistettä tälle järjettömyyden riemuvoitolle. Sen seurauksena lapset joutuvat elämään jatkossakin ilman asianmukaista hoitoa ties miten pitkään, ja kaikki vain siksi, että mikään viranomainen ei näköjään pysty myöntämään virheitään ja ottamaan vastuuta teoistaan.

Sekä murhajutun että tämän siitä poikineen toisen jutun runnominen eteenpäin perustuu samaan strategiaan: syyttäjät ovat keränneet niin ison kasan roskaa, että vaikka kaikki "näyttö" voidaan todeta pala palalta pelkäksi roskaksi, siitä jää niin paha haju, että tuomarit ovat valmiita tuomitsemaan joka tapauksessa.

Vaasan hovioikeudessa oli sen verran fiksut tuomarit, että he huomasivat pahan hajun johtavan Porin poliisiin eikä minuun. Toivottavasti järki voittaa tälläkin kertaa.

Tämä edellä sanottu pätee myös Jens Kukkaan. Hän on särmikäs persoonallisuus ja tiukka kasvattaja, mutta minun tai kenenkään muunkaan lapsille hän ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa, minkä jopa hänen pahimmat vihamiehensä (ja väitetyt ulkopuoliset uhrit) vahvistavat.

Päin vastoin Jens suhtautuu jyrkän tuomitsevasti kaikkeen alaikäisiin kohdistuvaan ahdisteluun, kuten hänen siskonsa edellisessä blogikirjoituksessa totesi. Jens on aikoinaan puolustanut teini-ikäistä siskoaan tilanteessa, jossa samassa taloudessa asunut uusioperheen ei-sukuaoleva "isoveli" osoitti sopimatonta kiinnostusta "pikkusiskoaan" kohtaan.

Kaiken tämän saastan keskellä on ollut vaikeaa ylläpitää positiivista elämänasennetta, mutta yritän jaksaa - jos ei muuten niin lasten ja Jukan takia. Jukka oli aikoinaan tunnettu siitä, että hän jaksoi väsymättä pitää heikompien puolta ja taistella vääryyksiä vastaan. Jukka kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, mitä Porin poliisi on muutaman syyttäjän ja muutaman objektiivisuutensa menettäneen "asiantuntijan" avustuksella tehnyt perheellemme.

Minä jatkan nyt Jukan jalanjäljissä taistelua oikeuden ja perheemme puolesta.

Kirjoittanut Anneli Auer, 27.01.2013

lauantai 22. joulukuuta 2012

Olkapää

Voi kunpa Niina olisit ollut Annun naapuri jo aiemmin. Olen varma, että asiat olisivat nyt ihan toisella tolalla, jos Annulla olisi ollut kaltaisesi tuki siinä vaiheessa kun hän joutui poliisin painostuksen ja manipuloinnin uhriksi. Monesta muustakin asiasta voi jälkikäteen todeta, että voi kunpa..., mutta sinä et ole jäänyt jossittelemaan. Siitä osoituksena blogisi http://niinaberg.com/

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Vierailu päättyy!


Tapasin Annun ensimmäistä kertaa kesällä 2011. Meidän lapset olivat tunteneet toisensa jo pidempään, osa lapsista kun on saman ikäisiä. Emme ehtineet kauaa tavata toisiamme vapaasti, vain muutaman kuukauden. Olen jälkeenpäin miettinyt, että aavistimmeko tulevan, kun tuntui olevan kova kiire tutustua toiseen ja toisen ajatuksiin. Oikeassa elämässä tästä on kai turha etsiä mitään mystiikkaa. Totuus on varsin arkinen ja tylsä. Minä olin kipeästi aikuista juttuseuraa vailla ja Annu kaipasi normaalia elämää ympärilleen vankilan jäljiltä. Annu järjesteli kotiaan ja odotteli, että lapset palaisivat kotiin. Toisin kuitenkin kävi.

Olen käynyt vankilassa tapaamassa Annua viime huhtikuusta lähtien pari kertaa kuukaudessa, tasan 40 minuuttia kerrallaan. Vankilavierailujen rutiinit ovat tulleet jo tutuiksi ja kaikki sujuu aina turvallisesti samalla kaavalla. Silti vatsaa kouraisee joka kerta, kun menen vankilan portista sisään. Siinä on jotain hiukan kammottavaa, samaan tapaan kuin sireenien äänessä ja sairaalan hajussa.

Tunnelmat vaihtelevat tapaamisten aikana laidasta laitaan lasin molemmin puolin. Toisinaan pleksi, vartijan läsnäolo ja koko vankila unohtuu. Jutustellaan kuin ennen, kun kahviteltiin meidän keittiössä tai olohuoneen lattialla. Pienen hetken toiveet tulevaisuudesta ovat suuria ja maailma täynnä mahdollisuuksia. Kunnes jompikumpi vilkaisee hermostuneesti kelloon, mitä ehditään vielä ennen kuin aika loppuu. Ajatus katkeaa ja hetkeen ei kumpikaan osaa sanoa mitään. Vankilan kello havahduttaa meidät väkisin todellisuuteen, jossa toiveikkuus laimenee ja mahdollisuudet ovat rajalliset. Annua painaa valtava huoli lapsista ja iso ikävä heitä kaikkia. Mitään lohdutuksen sanoja ei sellaiseen hätään ole olemassa. Toisaalta sanoja ei aina tarvita. Me tiedämme. Naiset tietävät kyllä. Äidillä on huoli lapsista. Äidillä on lapsia ikävä. Äiti haluaisi ottaa lapset syliinsä, halata ja kuiskia loputtomiin kuinka paljon heitä rakastaa. Joku päivä vielä, uskothan? Siihen asti yritä jaksaa. Ei, vaan lupaa, että jaksat. Lupaathan. ”Vierailu päättyy!” Vartijan ääni kajahtaa korviin - aina yhtä yllättäen.

torstai 25. lokakuuta 2012

Anneli Auer? Onks se joku laulaja?

Olen joutunut viettämään viimeaikoina aikaani Helsingissä veljeni asioita hoitamassa. Hänet haettiin kotoaan eräänä aamuna kahdeksan poliisin voimin, eikä hän ole sen jälkeen kotonaan käynyt.
Viikko veljeni pidätyksen jälkeen syyskuussa 2011 istahdin tietokoneeni ääreen Lontoon kodissani lukeakseni IltaSanomien otsikot. Tällä tapaa olen pyrkinyt pitämään kielitaitoa yllä, sekä pysymään ajantasalla tapahtumista Suomessa.

Meinasin pudota jakkaralta. Helsinkiläinen taksikuski pidätetty, asunut Raisiossa, epäillään Anneli Auerin rikoskumppaniksi. En silloin tiennyt kuka oli Anneli, muistin ainoastaan lukeneeni otsikoita Ulvilan surmasta. Ainoa asia, jonka tiesin oli, ettei veljeni ole rikollinen taikka kenenkään rikoskumppani, eikä hän tekisi ikinä mitään pahaa kenenkään lapsille. Hän on paremminkin suojelevainen lapsia kohtaan.

Luin uutisoinnin myöhään perjantai-iltana, ja minulla oli koko viikonloppu aikaa tutkia netistä mistä tässä asiassa on kyse. Kaivoin esille kaiken tiedon Annelista ja Ulvilan surmasta. Katsoin Annelin antamia videohaastatteluita. Luin tuntitolkulla kamalaakin kamalampaa tekstiä ja vihapuheita. Haravoin kaiken roskan seasta faktatietoja käyttööni.

Vaikka veljeni nimeä ei oltu annettu julkisuuteen, niin oli minun todella helppoa tunnistaa hänet lehtijutuista. Enkä ollut suinkaan ainoa. Poliisi oli vuotanut medialle, että hänen taksiyrityksensä mainostaa Annelin nettisivuilla. Veljeni nimi ja kaikki tiedot olivat salamannopeasti levitettyinä netin keskustelupalstoille. Sen jälkeen onkin ollut miltei mahdotonta löytää kuskeja “sille pedofiilifirmalle”.

Maanantaina soitin heti aamulla Poriin Satakunnan poliisilaitokselle tutkinnanjohtaja Erik Salonsaarelle. Kerroin hänelle, että hänellä on väärä mies putkassa. Kerroin hänelle perhehistoriastamme ja siitä, että minua on seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsena. Jens oli aikoinaan aivan raivoissaan, kun sai kuulla asiasta. Tutkinnanjohtaja Erik Salonsaari vakuutteli minulle puhelimessa, ettei syyttömiä Suomessa vankilaan laiteta. Kyselin kuinka vakavasta tilanteesta on kyse, ja pitäisikö minun lähteä takaisin Suomeen, josta olin juuri palannut kaksi päivää ennen Jensin pidätystä. Saalonsaaren mielestä siihen ei ollut tarvetta.

Vaikka Annelin lasten nimiä ei oltu annettu julkisuuteen, oli heidätkin helppoa tunnistaa lehtijutuista. Asianajaja Miikka Hakasta on turha pitää syyllisenä asianosaisten lasten henkilöllisyyden paljastumisesta hänen jaettuaan Jensin kirjettä median edustajille.

Jensin kirjeen tavoin minäkin vannon kunniani ja omatuntoni kautta olevani aivan varma siitä, että Jens ja Anneli ovat syyttömiä näihin seksuaalirikos-väitteisiin. Veljeni olisi juossut kauhuissaan karkuun, jos Anneli olisi tarjonnut hänelle lapsiaan raiskattaviksi. Hän olisi myös soittanut poliisin paikalle, aivan kuten hän teki pelastaessaan pahoinpitelynuhrin kadulta työvuorossa ollessaan kesäkuussa 2011.

Jensin pidätys syyttömänä on ollut perheelleni kamala kokemus. Sillä on ollut kauaskantoisia vaikutuksia. Anneli on pahoitellut tilannetta, mutta eihän tämä ole hänen syy, eikä hänen lastensa syy.

Olen siis joutunut olemaan Helsingissä paljon enemmän kuin viimeisen viidentoista vuoden aikana. Se on ollut myös kivaa, sillä minulla on ollut mahdollisuus tavata vanhoja kavereita vuosien, ja jopa vuosikymmenten takaa. Olen myös tavannut ihania uusia kavereita. Älykkäitä ja mukavia ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät kirjoita nettiin vihapuheita ja käy polttamassa muiden taloja.

Ihaninta oli tavata niitä, jotka olivat säästyneet täysin Anneliin liittyvältä media- ja nettisaasteelta. Vastatessani laajaan kysymykseen “Moi, mitä sulle kuuluu?”  kahdella sanalla “Anneli Auer”, oli kysymys “Ai kuka se on? Joku laulaja vai?”

Susku, Jensin sisko

perjantai 19. lokakuuta 2012

Kohtuutonta kohtelua

Isosiskolle!

Tiedän, että tiedät tämän kaiken. Olet fiksu tyttö. Kirjoitan sinulle, koska haluan, että muistat.

Aina löytyy ihmisiä, jotka haluavat tehdä, sanoa ja ajatella pahaa. Aina on onneksi myös ihmisiä, jotka toivovat hyvää ja välittävät juuri sinusta!

Elämässä on välillä vaikeaa ja joskus ihan pirun vaikeaa. Joskus vaikeudet johtuvat omista teoista, mutta toisinaan ne ovat pelkästään toisten aiheuttamia. Joskus voi siis joutua pahaan paikkaan ihan ilman omaa syytä – niin kuin sinä nyt. Apua kannattaa aina pyytää, jos tuntuu kurjalta. Useimmat ihmiset auttavat mielellään. Yksin ei tarvitse kenenkään jaksaa. Koskaan ei pidä lannistua eikä alistua vaikka joutuisi väärin kohdelluksi. Aina pitää ja aina kannattaa uskoa parempaan huomiseen. Ja se tulee vielä. Uskallan sen sinulle luvata.

Olet ainutlaatuinen. Olet joillekin niin rakas. Olet järkevä ja ennen kaikkea olet rohkea!

maanantai 15. lokakuuta 2012

Nimimerkille "oitis sossulle tieto"


Kävin ystävän vinkkaamana lukemassa netin keskustelupalstoilla minulle osoitettuja kirjoituksia ja huomasin, että monet intohimoisesti Annun hirmuiseen syyllisyyteen uskovaiset ihmiset ovat aktiivisia Anneli Auer blogin tarkkailijoita. En olisi ajatellut, että meidän, jotka tiedämme Annun olevan syytön, kirjoitukset voisivat mitenkään kiinnostaa kyseistä kohderyhmää, mutta hienoa, että muunkinlainen näkökulma on heille tervetullutta. Edellä mainitusta syystä käytän nyt tilaisuutta röyhkeästi hyväkseni ja kerron kaikille, etten kirjoittele noille nettipalstoille yleensä mitään tai jos joskus erehdyn kirjoittamaan, en tee sitä tunnistamattomana. Sinunkaan ei tarvitse siis enää arvailla, olenko kirjoittanut jotakin. Kirjoitan mieluummin tänne Annu blogiin ja palautteen voi tarvittaessa laittaa sinne keskustelupalstoille.

Vastaan sinulle nimimerkki ”oitis sossulle tieto”, joka kirjoitat seuraavasti:

Älä nyt blogisti sekoa.

Eikös sulla ole niitä lapsiakin, ne tarvitsee sua vielä?
Koko ajan minulla on sellainen tunne, että joku on kade veljen perheen saamista hoitomaksuista. Mihin ne muksut olis laitettu? Laitoshoito olisi ollut pirun paljon hintavampaa.

Mikset heti alkuun yrittänyt saada niitä itsellesi?
Ano heidän hoitoa vaikka heti itsellesi ja selitä, miten kauheassa paikassa nyt ovat. Ei sitten tartte täällä kadehtia.

Ps Mahtavatko vielä olla merimatkalla?
Vinkkaa kuule sossuun ja lastensuojeluun, kun saat Annelilta uusia tietoja/ohjeita. Lycka till

En sekoa.

Minulla on lapsia ja he tarvitsevat toki vielä minua. Vanhin lapsi on jo täysi-ikäinen, mutta pienemmät kolme lasta (15v, 12v. ja 2v.) tarvitsevat minua kovastikin. Iät laitan ihan vain sinua varten, jotta voit siitä päätellä erinäisiä asioita. Minä en kadehdi veljen perheen saamia hoitomaksuja vaikka ne merkittävät ovatkin. Minulla on rahaa ihan riittävästi omiin tarpeisiin. Itse en jaksaisi enkä uskaltaisi ottaa niin isoa vastuuta traumatisoituneista lapsista, oli heitä sitten neljä tai kolme. Ne lapset olisi pitänyt laittaa ehdottomasti ammatilliseen perhehoitoon, eikä missään nimessä sijoittaa sukulaisten luo. Rahasta viis kun kyse on lasten terveydestä. Se on väärä paikka säästää.

Kuten jo edellä kirjoitin, en hakenut lapsia itselleni, koska minusta ei olisi ollut siihen tehtävään. Anoisin heitä itselleni heti, jos suinkin pystyisin siitä vaativasta tehtävästä kunnialla suoriutumaan, mutta en usko, että mitenkään pystyisin siihen. En missään nimessä kadehdi sijaisperhettä, aivan päinvastoin.

En tiedä mitä tarkoitat tuolla merimatkalla? Annu ei ole antanut minulle mitään ohjeita. Olen monesti kysynyt Annulta, että voisinko jotenkin auttaa häntä, mutta Annu ei ole pyytänyt minua tekemään mitään. En minäkään toivo sinulle mitään pahaa, mutta lasten olisi varmasti parempi muuttaa pois enon luota, se on minun vilpitön mielipiteeni ja perusteena sille on lasten terveys, ei AA-uskovaisuus. Ja vinkattu on.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Vapaa


Muistelin millaista oli reilu vuosi sitten syksyllä. Ville oli 8 kk ja Annu oli meillä kahvilla – viimeistä kertaa. Ville kiipeili vuorotellen meidän jalkoja pitkin seisomaan ja yritti kovasti oppia kävelemään samalla kun me parannettiin maailmaa. Yli vuosi on kulunut tuosta eikä maailma ole ollenkaan niin hyvä paikka millaiseksi me sitä kaavailtiin. Ville oppi pian tuon kahvittelun jälkeen kävelemään. Puhumaan oppiminen onkin ollut hankalampaa. Tänään aamulla Ville oppi uuden sanan ja tuli ylpeänä esittelemään sitä isille ja äidille. Ville hoki onnellisena ”vapaa, vapaa”. Ajattelin mielessäni, että toivoisin niin kovasti, että pieni poikani saisi elää maailmassa, jossa jokaisella on oikeus olla vapaa eikä kenenkään vapautta riistettäisi mielivaltaisesti ilman todellista syytä. Ettei yksikään poliisi, syyttäjä, tuomari, vankilanjohtaja tai sosiaaliviranomainen voisi viedä poikani vapautta ja perhettä ilman, että poikani itse olisi antanut siihen aihetta. Samaa toivon kaikille ihmisille. Tänään tiedän enemmän kuin vuosi sitten. Tiedän, että toivominen ei riitä. Kirjoittaminen ei riitä. Tarvitaan tekoja. Vielä kun tietäisi, mitä nämä teot voisivat olla, että sinäkin Annu saisit olla vapaa niin kuin oikein olisi.

Kysyn: ”Onko Ville vapaa poika?” Ville vastaa itsevarmana: ”Vapaa!” Ja kävelee tyytyväisenä päiväkotiin.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Valkoiset valheet

Koskapa kaikki Annun ja Jensin tuomioon johtanut materiaali on salaiseksi julistettua, ei sitä voi julkisuudessa käsitellä. Runsaslukuiselle blogiyleisöllemme olisi kuitenkin kiva saada uutta pohdittavaa ja ajanvietettä. Minä en osaa kirjoittaa eläinsatuja, joten ajattelin sen sijaan kertoa opettavaisia tarinoita omasta elämästäni.

Olin hiukan alle kymmenvuotias, kun sain äidiltäni joululahjaksi sukset. Minä vihaan hiihtämistä, mutta siihen maailman aikaan minun kotinurkillani joka muksulla piti olla omat hikilaudat. Niillä sivakoitiin koulun pakkohiihdot, jos ei muuta. Äitini oli kahden lapsen yksihuoltaja, eikä meillä ollut liikaa rahaa. Uusien suksien ostaminen teki varmasti huomattavan loven äitini kukkaroon.

Liikuntapäivänä kiinnitin uudet sukset jalkaani ja yritin orientoitua. Jo lähdössä horjahdin niin, että tasapainon säilyttääkseni jouduin nostamaan toisen suksen ilmaan. Kun sain sen takaisin ladulle, se sojotti menosuuntaan. Alkuahdingon jälkeen meno ei mainittavasti parantunut. Suksissani ei ollut voiteita, joten ylämäkeen hiihtäminen oli lipsuttelevaa tuskaa. Alamäet tulin niin lujaa, että pelkäsin henkeni puolesta. Meren jäällä käyvä viima palellutti poskiini valkoiset läiskät.

Kotiin palattuani äiti kysyi, miten hiihto sujui uusilla suksilla. En halunnut pahoittaa hänen mieltään, joten päästin suustani pienen, valkoisen valheen. Väitin, että minut valittiin hiihtonäyttöjeni johdosta koulujenvälisiin hiihtokilpailuihin. Äiti ilahtui kovasti ja kysyi, koska kisat pidetään. Vastasin, että viikon päästä maanantaina. Toivoin hiljaa mielessäni, että äiti unohtaisi koko asian siihen mennessä.

Ei hän unohtanut. Kyseisenä maanantaina jouduin kantamaan hämäyksen vuoksi sukset kouluun. Kotona äiti taas kysyi, miten meni. Vastasin pokkana, että voitin koko kisan.

En vielä tänä päivänäkään ymmärrä, miten äitini saattoi senkin valheen uskoa. Täytyihän hänen tietää, että en koskaan vapaaehtoisesti mennyt ladulle. En myöskään ole mikään urheilullinen luonnonlahjakkuus. Mutta hän uskoi kaiken innoissaan ja ylpeänä. Sitten alkoi soittelu sukulaisille ja tuttaville. Joka kerta, kun kerroin saman valheen puhelimessa jollekin uudelle ihmiselle – äiti hymyili onnellisena vieressä – oloni muuttui kurjemmaksi ja omatuntoni entistä mustemmaksi. Silti en tunnustanut, miten asia oikeasti oli. En enää kehdannut. Seurasin hiljaa, kun keksimäni hätävalhe kasvoi kasvamistaan.

Ennen pitkää asia onneksi hiipui pois ihmisten mielistä. Äitikään ei jostain syystä koskaan ihmetellyt, miksi hänen tyttärensä oli hiihdon varttilahjakkuus. Mutta minä en unohtanut. Vielä vuosia myöhemmin saatoin valvoa yökaudet ja kärvistellä omantunnontuskissa.

Lopulta mittarini tuli täyteen. Olin kärsinyt huonoa omatuntoa niin kauan, että halusin tunnustaa – kävi miten kävi. Kello oli kaksi sinä aamuyönä, kun marssin äidin sängyn viereen ja ravistin hänet hereille. Sikiunesta herätetyn äidin ilme oli näkemisen arvoinen, kun jo teini-ikään ehtinyt tytär tuli kyynelsilmin tunnustamaan lapsuuden syntejä.

Mutta se kannatti. Valhe ei enää jäytänyt mieltäni, sen tilalle tuli muisto. Nyt se jo naurattaa.

Mikä on tarinan opetus? Lapsi saattaa joskus valehdella säästääkseen läheisiään mielipahalta tai päästäkseen itse tilanteessa helpommalla – harmittomalta tuntuva epätotuus livahtaa pienestä suusta kovin helposti. Joskus valhe saattaa saada yllättävät mittasuhteet. Mitä isommaksi valhe kasvaa ja mitä useampi siihen uskoo, sitä vaikeampi sitä on enää korjata. Ja toisinaan aikuiset uskovat ihan merkillisiä juttuja.

Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa totuutta. Helppoa se ei ole. Joku saattaa suuttua tai pahoittaa mielensä. Voi tulla huutoa ja itkua. Mutta siitä huolimatta; totuuden kertominen kannattaa.

Sillä saa itselleen rauhan.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Poliisi on ystävä


Annu on tehnyt tutkintapyynnön, joka liittyy poliisin toimintaan Ulvilan murhan tutkinnassa.

– Korostan, että tässä vaiheessa ketään ei epäillä mistään. Tutkintapyyntö ei anna suoraa aihetta epäillä, että "syytä epäillä" -kynnys ylittyisi, kihlakunnansyyttäjä Tapio Mäkinen toteaa.

Mäkisen kommentointi on hiukan huvittaa ja kuulostaa jotenkin ylisuojelevalta poliisia kohtaan. Hän olisi voinut kuitata asian neutraalisti, että asia tutkitaan ja siitä tiedotetaan, mikäli aihetta on. Toisaalta Mäkisen kommentti on tietysti totta, tutkintapyynnön tekeminen ei vielä tarkoita, että ketään virallisesti epäiltäisiin mistään nimenomaisesta rikoksesta vaan tutkintapyynnöllä pyydetään selvittämään, onko mainittu henkilö syyllistynyt rikokseen menetellessään tietyllä tavalla. Korostan, että niillä tiedoilla, joita minulla on kyseisestä esitutkinnasta, on mielestäni vahvasti syytä epäillä poliisin syyllistyneen rikolliseen menettelyyn. Olen todella huolissani, jos poliisin toiminta Ulvilan murhan tutkinnassa katsotaan lain mukaiseksi. Mikäli syytä epäillä kynnys ylittyy, ilmoittaa Mäkinen varmaankin julkisuuteen myös näiden poliisien nimet. Nyt voimme vain arvata keitä nämä poliisit ovat ja varmuudella tiedämme, ettei kumpikaan heistä ole Juha Joutsenlahti ;)

Lisäksi syyttäjä Mäkinen kertoo: "Kyllähän tässä vielä useita viikkoja menee, ennen kuin mitään päätöksiä tehdään". Miksihän tässä kestää useita viikkoja? Siksikö, että KKO ehtisi antaa murhajutussa jonkin ratkaisun? Kauanko sinulta menee aikaa päätellä, onko ”syytä epäillä” poliisin syyllistyneen rikokseen:

- jos se on pimittänyt ja hävittänyt esitutkintamateriaalia sekä jättänyt merkitsemättä pöytäkirjaan siitä pois jätettyä aineistoa? Jos poliisi ei ole vieläkään toimittanut epäillylle listaa kaikesta esitutkinnassa kertyneestä aineistosta ja juttu on menossa jo korkeimpaan oikeuteen? Entä jos tämä aineisto on lisäksi ollut epäillyn syyttömyyttä tukevaa?

7§ Esitutkinnassa on selvitettävä ja otettava huomioon yhtä hyvin epäiltyä vastaan kuin hänen puolestaan vaikuttavat seikat ja todisteet. Epäiltyä on kohdeltava esitutkinnassa syyttömänä.
40 § Esitutkinnan päätyttyä on siitä kertyneestä aineistosta laadittava pöytäkirja (esitutkintapöytäkirja), jos se on asian jatkokäsittelyä varten tarpeellista. Esitutkintapöytäkirjaan on otettava kuulustelupöytäkirjat ja selostukset tutkintatoimenpiteistä sekä liitettävä tutkinnassa kertyneet asiakirjat ja tallenteet, mikäli niillä voidaan olettaa olevan merkitystä asiassa. Esitutkinnassa kertyneestä aineistosta, jota ei ole otettu esitutkintapöytäkirjaan, on tehtävä merkintä pöytäkirjaan. Rikoksesta epäillylle oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n nojalla määrätylle puolustajalle ja asianomistajalle mainitun luvun 1 a §:n nojalla määrätylle oikeudenkäyntiavustajalle on lähetettävä jäljennös esitutkintapöytäkirjasta.

- jos on käytetty vääriä ilmoituksia, lupauksia, uskotteluja erityisistä eduista, uuvuttamista tai muita sopimattomia keinoja tunnustuksen tai määrättyyn suuntaan käyvän lausuman saamiseksi?

24§ Kuulusteltavaa on kohdeltava rauhallisesti ja asiallisesti. Tunnustuksen tai määrättyyn suuntaan käyvän lausuman saamiseksi kuulusteltavalta ei saa käyttää tietoisesti vääriä ilmoituksia, lupauksia tai uskotteluja erityisistä eduista, uuvuttamista, uhkausta, pakkoa taikka muita kuulusteltavan ratkaisuvapauteen, tahdonvoimaan, muistiin tai arvostelukykyyn vaikuttavia sopimattomia keinoja tai menettelytapoja.

Vain muutaman mainitakseni.

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Vihamieliset todistajat


Sekä murhaoikeudenkäynnissä että lapsia koskevassa oikeudenkäynnissä on kaikki syyttäjien mukaan ratkaiseva ”näyttö” salattu lastensuojelullisista näkökohdista. Huomiota herättää myös molemmissa prosesseissa syyttäjien vihamielisten todistajien määrä. Oikeudenkäynneissä on syyttäjien puolelta kuultu erikoinen valikoima todistajia. Todistajiksi on valikoitu niin vihaisia ja katkeria ex-puolisoita kuin vihaisia välit vanhempaansa katkaisseita aikuisia lapsia sekä naapureita, joilla ei kuitenkaan ole mitään sanottavaa itse asiaan. Asiantuntijatodistajinakin on kuultu henkilöitä, joilla on erityisen merkillisiä uskomuksia tai asiantuntijoita, joiden ammattitaito ei selkeästi riitä asiaan (joutuvat tutkimaan asioita kirjoista!). Todistajina on lisäksi ollut muuten vain vihaisia henkilöitä, jotka ovat vasta jälkeenpäin vakuuttuneet syytettyjen syyllisyydestä tietämättä itse asioista mitään tai henkilöitä, jotka ovat alkaneet yhtäkkiä pelätä henkensä edestä näitä syytettyjä.


Edellä mainituilla syyttäjien todistajiksi kelpuuttamilla henkilöillä ei ole mitään oikeaa kerrottavaa. Päinvastoin he ovat joko henkilöitä, jotka ovat vihaisia syytetyille joistakin vanhoista keskinäisistä asioistaan tai henkilöitä, jotka eivät syystä tai toisesta ole edes halunneet olla tekemisissä syytettyjen kanssa. He ovat myös henkilöitä, jotka palvelevat omasta mielestään ns. yleistä hyvää todistamalla mitä tahansa ”pahoja rikollisia” vastaan, jotta maailma olisi parempi paikka meidän kaikkien elää tai erityisesti lasten tai erityisesti juuri kyseisten lasten elää. Ainoa henkilö, jolla olisi jotain konkreettista ja merkittävää sanottavaa ja joka olisi ollut paikalla väitettyjen rikosten aikaan, on näppärästi satuiltu siinä määrin rikoskumppaniksi, että hän on esteellinen todistajaksi - nyt molemmissa oikeudenkäynneissä.


Koska todistajien edellytetään aina puhuvan ehdottoman totta, eivät vihamielisetkään todistajat ole lähtökohtaisesti esteellisiä. Tuomioistuimen tulisi todistajien uskottavuutta arvioidessaan ottaa nämä seikat huomioon. Samoin otetaan huomioon todistajan ja syytetyn läheinen suhde ja sen vaikutus todistukseen. Viranomaiset ovat aktiivisesti kehottaneet näitä vihamielisiä todistajia kertomaan kaikkea mahdollista ja epäolennaista syytetyistä. Puolustuksen nimeämiä todistajia sitä vastoin uhkaillaan ja pelotellaan, jopa ihan viran puolesta ja pyydetään pysymään asiassa. Puolustuksen todistajien uskottavuutta yritetään murtaa kaikin mahdollisin tavoin. Toisten jopa salaisilla rikossyytteillä, joita sopivasti vuodetaan julkisuuteen, mutta ei voida ”luonnollisesti” sen enempää kommentoida. Lehdet eivät julkaise mitään syytteitä vastaan puhuvaa materiaalia vaikka sitä heille tarjottaisiin. Haastatteluista karsitaan osia pois, jos esittää kritiikkiä syyttäjää tai tuomioistuinta kohtaan tai haastattelua ei julkaista lainkaan.


Selvyyden vuoksi haluan todeta, että lapsia pitää suojella. Lapsia pitää aina ehdottomasti suojella vanhemmiltaan ja kaikilta aikuisilta, jotka tavalla tai toisella käyttävät heitä hyväksi omiin arveluttaviin tarkoitusperiinsä, olivat tarkoitusperät sitten seksuaalisia tai väkivaltaisia, arvovallan tai virkavallan käyttämiseen liittyviä.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Valon välähdyksiä ja pimeää touhua



Kun itkupotkuraivarit ei auta ja haluaa etsiä elämän valoisia puolia, niin kaiken käräjätuomarien moittimisen ja motlaamisen lomassa, oli minun pakko yrittää pinnistellä keskiaivojani ja etsiä Annun viimeisimmästä tuomiosta edes jotakin positiivista. Tutkimuksen mukaan ihmisen optimismia näyttää hallitsevan pieni osa keskiaivoissa. Tämä alue aktivoi ihmisiä ajattelemaan positiivisesti siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mitä optimistisempi ihminen on, sitä valoisammalta alue näyttää aivoskannauksessa. Vaikka ajatus siitä, että pahassa olisi jotain hyvää, on aika absurdi, niin löysin kuin löysinkin tuosta kammottavasta tuomiosta muutaman iloisen asian. Keskiaivoni olisivat loistaneet ainakin hetken skannauksessa.


Yksi hyvä asia on ilman muuta se, että kyseiset tuomarit hoksasivat lasten kertomien eläinrääkkäysjuttujen mahdottomuuden ja hylkäsivät syytteet näiltä osin. Vaikka kertomukset olivat värikkäitä, kekseliäitä ja suorastaa aivan hulvattomia, tutki poliisi kaiken tarkasti ja perusteellisesti asiaan kuuluvalla vakavuudella. Itse en ihmettelisi vaikka poliiseja olisi hippasen huvittanutkin kyseinen tehtävä. Tuomarit eivät siis pitäneet lasten juttuja näiltä osin luotettavina. Kuinka olisivat voineetkaan. Toiseksi tuomarit huomasivat ja erikseen myös tiedotteessaan mainitsivat, ettei kyse ole ollut saatananpalvonnasta, johon syyttäjät kuitenkin osaltaan vetoavat KKO:ssa syksyllä käsiteltävässä murhajutussa. Tuomarit eivät siis pitäneet lasten juttuja näiltä osin luotettavina. Viimeiseksi vaan ei lainkaan vähäisimmäksi, tuomarit arvioivat joidenkin lasten näkemykset väitetyistä tapahtumista täysin luotettaviksi ja hylkäsivät siksi syytteet näihin lapsiin kohdistuneiden rikosten osalta. Tuomarit eivät siis pitäneet juttuja näiltäkään osin luotettavina. Siinä taisikin olla kaikki ns. hyvät puolet. Syyttäjät ovat edelleen tyytymättömiä tuomioon ja tahtovat arvatenkin vetää hylätyt syytteet mukaan hovioikeuteen. Vetoan teihin syyttäjät, tulkaa järkiinne ja luopukaa näistä kamalista syytteistä tai jättäkää jo edes nämä asiaan täysin sivulliset lapset ja heidän perheensä rauhaan.


Yleisesti on tiedossa ja asiantuntijoitakin asiasta kuultu, että mitä enemmän lasten jutut sisältävät valheita ja suoranaisia mahdottomuuksia, sitä vaikeampaa on määritellä onko loppukaan osa kertomuksesta totta. Tuomarit pitivät lasten juttuja varsin monilta osin epäluotettavina, osin täysin mahdottomina. Silti tuomarit halusivat uskoa, että osa jutuista piti paikkaansa ja uskalsivat tuomita Annun ja Jensin pitkiin vankeustuomioihin. Tuomarit käyttivät jutussa varsin laajaa omaa harkintaa, ohittaen jopa asiantuntijoiden antamat arviot. Annun persoonallisuudenkin tuomarit arvioivat omatoimisesti tosin täysin erilaiseksi kuin mielentilatutkimuslausunnon laatineet Vaasassa ja aivan erilaiseksi kuin mihin syyttäjät vetoavat syksyllä KKO:teen etenevässä murhajutussa. Luonneanalyysejä näyttää tekevän vähän yksi jos toinen (muutkin kuin käräjätuomarit), jokainen omista lähtökohdistaan ja omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Itsestäni olen tämän blogin julkaisemisen jälkeen saanut lukea jos jonkinlaisia luonnearvioita ja ”kuinka minua viedään kuin litran mittaa”. Minua ei vie kukaan minnekään, menen juuri sinne minne itse haluan.


Valoisuus keskiaivoissani hiipuu, kun ajattelen Annua ja lapsia. Annu joutuu olemaan vankilassa ja oikeusprosessit venyvät pitkiksi. Huolestuttavin on kuitenkin lasten tilanne, kun heitä käsitellään seksuaalisesti hyväksikäytettyinä vaikka todellisuudessa he kärsivät valemuistoista / muistin manipuloinnista, joka on erityyppinen, mutta vähintäänkin yhtä vakava ja vaikea asia. Toivottavasti tämä asia huomioidaan ja lapset saavat parhaan mahdollisen avun tilanteessaan. Kaikesta huolimatta uskon ja toivon, että Annu ja lapset saavat vielä oman elämänsä takaisin - siitä ajatuksesta en suostu luopumaan.


keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Savannin karvavarkaat

Koskapa kaikki Annun ja Jensin tuomioon johtanut materiaali on salaiseksi julistettua, ei sitä voi julkisuudessa käsitellä. Mutta jotta runsaslukuisella blogiyleisöämme olisi uutta pohdittavaa ja ajanvietettä tarjolla, jatkan Savannin satujen sarjaa. Tässä toinen tarina:

Olipa kerran Leijona, joka oli kovin kiintynyt komeaan, pitkään harjaansa. Harjansa ansiosta se tunsi itsensä voimakkaaksi ja niinpä sen pahin pelko olikin kaljuuntuminen. Joka aamu Leijona vaelsi lammelle ja tarkasteli veden pinnasta kuvajaistaan ja oli yhä tyytyväisempi näkemäänsä.

Kuinka ollakaan, myös Gaselli tapasi käydä samalla juomapaikalla. Eräänä aamuna se kuopi itselleen syvemmän juomakohdan ja sai samalla aikaan pienen hiekkakasan, jonka huippu rikkoi ennen niin tasaisen veden pinnan. Vähän sen jälkeen Leijona asteli juomapaikalle ja kumartui juomaan ja tarkastelemaan kuvajaistaan. Mutta voi kauhistus! Keskelle sen harjaa oli ilmestynyt kalju kohta! Leijona ryntäsi paniikissa tiehensä tajuamatta ollenkaan, että kalju läntti olikin vain vedestä pilkottava hiekkakasa.

Niin lujaa Leijona pinkoi tiehensä, että törmäsi polulla loikkineeseen Pupuun. Pupu-parka sinkoutui lehtikasaan, josta kömpi kohta ihmettelemään, mikä siihen oli iskenyt. ”Minua on kohdannut karmea kohtalo”, ulisi Leijona, ”harjastani on varastettu karvoja!” Pupun mielestä ei ollut todellakaan järkevää väittää vastaan Leijonalle eikä se edes ylettynyt näkemään Leijonan päälakea, joten se katsoi parhaimmaksi myönnellä: ”Juu, niinpä näyttää olevan kalju kohta tuolla karvan seassa.”

Samaan aikaan paikalle asteli Kirahvi. ”Mikäs täällä on hätänä?” se ihmetteli. Pupu siihen innokkaasti selittämään, kuinka Leijonan harjasta oli varastettu karvoja ja että varas pitäisi saada kiinni mitä pikimmin. Päälle päin Kirahvi ei kylläkään huomannut Leijonan harjassa mitään vikaa, mutta Pupun ja Leijonan paniikki tekivät siihen vaikutuksen ja hetken mietittyään se kysyi: ”Hmm, oliko syyllinen se Norsun ystävä Sarvikuono?” Aivan näin pitkälle eivät Leijona ja Pupu olleet vielä ehtineet miettimään, mutta tarkemmin ajateltuna Sarvikuononhan sen on pitänyt olla, sillä sen ja Norsun lisäksi kukaan muu ei olisi tarpeeksi voimakas uskaltaakseen varastaa Leijonalta karvoja. Niinpä kumpikin huudahti kuin yhdestä suusta: ”Juu, Sarvikuonohan se oli!”. ”Ja Norsu oli mukana”, lisäsi Leijona varmemmaksi vakuudeksi.


Kohta marssivat Kirahvi, Leijona ja Pupu etsimään Sarvikuonoa ja Norsua. Ne löytyivätkin jonkin matkan päästä syömästä heinätuppaita auringon paahtamalla savannilla. ”Miksi varastitte Leijonalta karvoja?”, tivasi Kirahvi. Koska Norsulla ja Sarvikuonolla ei ollut aavistustakaan, mistä Kirahvi oikein puhui, eivät ne osanneet tehdä muuta kuin tuijottaa ihmeissään edessään olevaa tuohtunutta joukkoa. ”Myös ystäviltäni Gepardilta ja Leopardilta on viety karvoja”, keksi Leijona lisätä. Pupukaan ei halunnut jäädä sanattomaksi ja huikkasi: ”Niin, ja minunkin ystävältäni, Piikkisialta, on viety karvoja!”


Innostuksen puuskassaan Leijona ja Pupu eivät tulleet ajatelleeksi, että Kirahvi haluaisi varmasti puhuttaa muitakin eläimiä, joilta oli varastettu karvoja. Niinpä ne hiukan häkeltyneinä seurasivat Kirahvia, Norsua ja Sarvikuonoa kun nämä etsivät käsiinsä Gepardin. Savannin pikakiitäjällä ei ollut tietenkään mitään havaintoa moisesta itseensä kohdistuneesta karvavarkaudesta, ja saman totesivat vuorollaan myös Leopardi ja Piikkisikakin.


Norsu ja Sarvikuono luulivat asian olevan sillä selvä ja ajattelivat jo käydä jatkamaan keskeytynyttä laidunnustaan, kun paikalle osui vielä Gaselli, joka oli utelias tietämään, mistä moisessa kyläkokouksessa oikein oli kysymys. ”Sarvikuono ja Norsu ovat varastaneet Leijonan karvoja”, valisti Kirahvi asiantuntevasti ja arvokkaasti. Norsu ja Sarvikuono aukaisivat suunsa protestoidakseen ja kertoakseen Gasellille, kaikki mitä sinä päivänä oli tapahtunut, mutta Kirahvi oli nopeampi ja jatkoi: ”Ja savannilla ei varkaita suvaita.” Kirahvi piti huolen, että Sarvikuono ja Norsu eivät saaneet suun vuoroa ja ne passitettiin matkoihinsa saman tien. Seuraavana päivänä kun Leijona meni tarkastelemaan kuvajaistaan lammen pinnasta, oli hiekkakasa jo painunut pinnan alle, ja Leijona saattoi jälleen tyytyväisenä ihailla komeaa harjaansa.


sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Juha Joutsenlahden kirje julkisuuteen

Merkille pantavaa on se vimma, millä Aueria puolustavien ihmisten mainetta mustataan, miten heitä rangaistaan mielipiteistään ja kielletään kertomasta jutun tosiasioita. Itsellenikin on tällainen vakavahenkinen puhuttelu pidetty, mutta sehän on vain pientä sen rinnalla, mitä Juha Joutsenlahti on joutunut kokemaan. Onneksi on hänen kaltaisiaan ihmisiä, vaikka tuskinpa Joutsenlahtikaan aavisti miten kovan hinnan saisi maksaa siitä että kertoi julkisesti tosiasiat jotka oli havaittu ja jotka eivät tue Annelin syyllisyyttä. Hänen vetämässään murhatutkimuksissahan oltiin aikanaan tultu sekä hänen itsensä, että kokeneiden rikostutkijoiden toimesta siihen tulokseen, että on fyysisesti mahdotonta, että Anneli on murhaaja. Murhan myöhempiä tutkijoita tällaiset fyysiset todisteet ja fysiikan lait eivät ole olleet estelemässä, kun Annusta on leivottu murhaajaa.

Joutsenlahden, jos kenenkä, kirjoitus täyttääkin blogimme kriteerit ja julkaistaan tässä alla. Annelin tyttären nimen jätin julkaisematta. Tässä siis Juha Joutsenlahden viesti:

Tämän kirjeen sisältö liittyy Ulvilan murhatutkintaan. Kirje on julkaisuvapaa luottamani henkilön Markus Stenforsin välittämänä, mikäli joudun rikosasiassa syyttäjän/poliisin pakkokeinojen kohteeksi.

Torstaina 14.6.2012 sain virkapuhelimeeni puhelun ”tuntemattomasta numerosta” KRP:n rikoskomisariolta, joka kertoi minun olevan epäiltynä rikokseen liittyen Ulvilan murharikostutkintaan. Minusta on työhöni liittyen tehty rikosilmoituksia ja kanteluja ennenkin, joten asiassa ei särähtänyt korvaani muu kuin ”Ulvilan murhatutkintaan liittyen”. Kysyessäni tarkennusta, rikoskomisario kertoi asian liittyvän epäillyn tunnistukseen. Asiassa oli tehty lukuisia ns. paperikuvatunnistuksia, mutta muistaakseni vain yksi livetunnistusrivistö. Mieleeni tuli kesällä 2007 tai 2008 koottu tunnistusrivistö, josta Anneli Auer tunnisti porilaisen näyttelijän murhan mahdolliseksi tekijäehdokkaaksi. Kysyin tätä ja rikoskomisario myönsi asian liittyvän ko. tapahtumaan. Kysyin mistä rikoksesta minua epäillään, mutta hän ei suostunut kertomaan mitään tarkkaa, ehkä virkavelvollisuuden rikkomisesta, ehkä jostakin muusta? Hän kertoi, että jutun tutkinnanjohtajana toimisi valtakunnansyyttäjäviraston syyttäjä, joka kertoisi minulle tarkemmin asiasta. Asia ihmetytti minua. Aina aikaisemmin minulle on täsmällisesti kerrottu, mistä rikoksesta minua epäillään. Olin myös itse toiminut ns. poliisirikostutkinnan tutkijana Tampereelta vuodesta 1997 saakka, joten tiedän miten ko. asioissa pitäisi menetellä.

Rikoskomisario kertoi, että milloin pääsisin kuulusteluun. Koska minulle ei ollut työpäiväkirjaa käsilläni, ehdotin että voisimme sopia asiasta maanantaina 18.6.12, koska olisi silloin päivävuoron töissä. Muutoin päivystin yövuoron viikonloppuna. Asialla tuntui kuitenkin olevan kiire. Maanantai ei kävisi. Asiasta olisi sovittava heti. Hän kysyi sopiiko minulle keskiviikkona 20.6.12? Kaivoin käsipäiväkirjan ja ilmoitin, että olen iltapäivän työvuorossa eikä minulla taida olla mitään erityistä. Sovimme keskiviikkona kello 10.00. Ihmetykseni vain kasvoi, kun hän ehdotti, että tulisin kuulusteluun Helsinkiin, koska Porissa kuulusteluni rikoksesta epäiltynä saattaisi olla kiusallista? Sanoin, että Porikin kyllä käy, mutta voin myös matkustaa 250 kilometrin päähän Helsinkiin. Tämänkin tuntui hieman kummalliselta, sillä yleensä näissä asioissa kuulustelija tulee kuultavan luo, eikä päinvastoin? Rikoskomisario kertoi, että kuulustelu tehtäisiin Valtakunnansyyttäjävirastossa tai KRP:ssa Vantaalla. Hän kertoi, että voin käyttää asiassa avustajaa ja että kuulusteluni tultaisiin videoimaan. Rikoskomisario kertoi, että myös syyttäjänä toimiva tutkinnanjohtaja haluaa keskustella kanssani. Ehdotin jälleen maanantaita, mutta hän sanoin syyttäjän soittavan minulle jo ko. päivänä virkapuhelimeeni. Lopetimme puhelun ystävällisissä merkeissä tutkijan antaessa minulle yhteistietonsa ja jäin odottamaan tutkinnanjohtajan soittoa virkapuhelimeen.

Pian puhelimeni soi, mutta ei virkapuhelin, vaan oma salainen puhelinnumeroni. Mistä hän oli saanut numeroni? Tutkinnanjohtajana toimiva syyttäjä oli lyhytsanainen. Hän ei halunnut kertoa mistä rikoksesta/rikoksista minua epäillään, kuka on tehnyt ko. asiasta ilmoituksen, miksi asiasta kuulustellaan minua vasta nyt tai mistään muustakaan perusasiasta, josta minun olisi hyvä tietää voidakseni puolustaa itseäni. Hän vain kertoi, että olen rikoksesta epäilty ja minun pitäisi saapua mahdollisimman pian kuulusteluun. Puhelu ei herättänyt luottamustani. Kysymysmerkkien koko päässäni kasvoi. Jotain ”suurta” täytyi olla näiden tapahtumien takana. Miksi juuri nyt? Miksi vasta nyt? Miksi näin kova kiire? Miksi epäilyjä ei haluttu yksilöidä? Miksi minun pitäisi matkustaa Helsinkiin? Mieleeni tuli 17.–18.6.12 Imatralla järjestetyt poliisipäällikköpäivät, jossa mukana olivat poliisipäälliköt ja poliisiylijohtaja Paatero. Tästä asiasta on pitänyt päättää korkealla tasolla. Epäilykseni siitä, että minua ei tässä jutussa kohdeltaisi kovin oikeudenmukaisesti, kasvoivat.


Puhelujen jälkeen assosioin noin viiden vuoden takaisen tilanteen, jossa ollessani tutkinnanjohtajana Porissa sattuneessa ns. opiskelijasurmassa, syyttäjä kutsui minut poikkeuksellisesti luokseen neuvotteluun. Syyttäjän mukaan syynä oli toisen epäillyn vankilassa lähettämät ns. mutkakirjeet, joista meidän pitäisi puhua. Ihmettelin, että miksi näistä asioista ei voisi puhua puhelimitse ja otin varmuuden vuoksi mukaani kaksi jutun tutkijaa. Epäilykseni osuivat oikeaan. Kyse ei ollutkaan ns. mutkakirjeistä, vaan syyttäjän itse hankkimasta (esitutkinnan ulkopuolisesta) kuolemansyyntutkijan raportista, jonka mukaan teko ei ollut tappo, vaan tapaturma. Tyrmistyimme, kun syyttäjä ilmoitti, että hän ei aio nostaa syytettä kahdesta tutkimastamme taposta. Ilmoitin heti, että jos syyttäjä jättää syyttämättä, kantelen hänen toiminnastaan. Syyttäjän päätöksellä toinen epäillyistä pääsi vapaaksi ja minä kantelin syyttämättäjättämispäätöksestä. Jouduin asian vuoksi silloisin lääninjohdon, poliisilaitoksen johdon ja syyttäjien puhutteluun, jossa minut lähes ”lynkattiin”. Asia eteni oikeusistuimissa ja lopputulos oli, että molemmat tekijät saivat ns. opiskelijasurmassa taposta sekä HO:ssa että KKO:ssa 10 vuotta vankeutta. Toista tappojuttua KKO ei ottanut käsittelyyn. Vaikka olin tuolloin ollut ko. asiassa ”oikeassa”, eipä minua jälkeenpäin juuri kiitelty (paitsi opiskelijauhrin omaiset). Maksan edelleen laskua tuosta uhmakkaasta kantelutoimenpiteestäni.


Sitten tähän Ulvilan murha-asiaan, jossa toimin 1. tutkinnanjohtajana vuoden ja 8 kuukautta, alusta asti yhtenäisemmin kuin kukaan muu. Jutun teknisen ja taktisen tutkinnan alkutoimet rikospaikalla hoiti rikosylikomisario Pauli Kuusiranta. Uhri oli jo siirretty pois tapahtumapaikalta, kun sain 1.12.2006 puoliltapäivin tietää rikoksesta. Asia olisi kuulunut rikoskomisario Marja Kiiskille, mutta hänen poissa ollessaan Kuusiranta määräsi asian minun johdettavakseni. Jutun päätutkija oli rikososaston kokenein väkivaltarikostutkija rikosylikonstaapeli ”ihmistuntija” Kare Koskinen ja teknisen rikospaikkatutkinnan oli suorittanut tekniikan vanhempi rikoskonstaapeli ”älykkö” Matti Mäkinen. Melko pian kävi ilmi, että jutussa mahdollisten epäiltyjen määrä (työ-, läheis-, tuttava-, opiskelijapiirit jne.) oli valtava. Kritiikistä huolimatta myös uhrin puoliso, Anneli Auer oli koko ajan epäiltyjen joukossa mukana - kokonaisuus, mutta erityisesti teknisessä tutkinnassa kertynyt näyttö, ei vain tukenut hänen syyllisyyttään.


Henkirikostutkinnassa rikospaikan oikeat alkutoimenpiteet ovat usein ratkaisevassa asemassa. Silloin kootaan kasaan sellaista teknistä näyttöä, joka ”on ja pysyy” muuttumattomina tapahtui taktisessa tutkinnassa mitä tahansa. Rikospaikalta havaittiin erinäinen määrä erilaisia näytteitä ja jälkiä, joita ei pitäisi pystyä jälkeenpäin muuttamaan eikä manipuloimaan. Paikalla oli todennettavissa mm. kymmeniä verisiä jalkineenjälkiä sekä sisätiloissa että terassilla (sittemmin 30 cm pitkä jalkineenjälki muuttui kengännumeroissa pienemmäksi), tekijältä tekopaikalle jäänyt veitsi (josta saatu asiantuntijalausunto puuttui esitutkinta-aineistosta), sängystä löytyneestä kuusenklapista tuntemattoman miehen DNA-tunniste (päällekkäin tuntemattoman miehen ja uhrin DNA:ta), lasinpaloja (joiden lentosuunta muuttui tutkinnassa 180 astetta), hätäkeskuksen ääninauha (jota äänitutkimuksessa leikattiin, muokattiin ja manipuloitiin useita kertoja aina taktisentutkinnan haluamaan suuntaan), ”vieraat kuitunäytteet” uhrin ja Auerin vaatteissa sekä verhoissa, uhrin vammat kahdella eri aseella tehtynä (kasvoihin vammoja tehnyttä asetta ei koskaan löydetty), Anneli Aurin hengenvaarallinen vamma jne. Lisäksi mm. Annelin havainnot tekijästä (ei tutkinnan aikana muuttunut) sekä Annelin tyttären näköhavainto ovenlasista poistuneesta tekijästä (tytärtä on yritetty saada muuttamaan kertomustaan, mutta hän ei ole sitä muuttanut) kertovat minulle yksityiskohtiin tarkemmin menemättä sen tosiasian, että Anneli Auer ei käytännössä ole voinut surmata miestään. Asia on ollut monimutkainen ja siinä on paljon tulkinnanvaraa, mutta ei niin paljon, ettenkö voisi olla ko. päätelmästäni täysin varma. Samaa mieltä kanssani ovat jutun taktinen päätutkija Kare Koskinen ja tekninen tutkija Matti Mäkinen. Me kaikki olemme sitä mieltä, että taloon tuli ulkopuolinen henkilö, joka surmasi Jukka S. Lahden ja jota ei ole vielä tavoitettu. Tätä ajattelua tuki myös teosta ja tekijästä ansiokkaan profiloinnin tehnyt Helinä Häkkänen-Nyholm (työsuhdetta KRP:ssa ei jatkettu?). Samoin Anneli Aueria kävi parin päivän ajan puhuttamassa mm. Eveliinan surman ratkaissut KRP:n Markku Tuominen, joka ei kertomansa mukaan nähnyt Anneli Auerissa tekijää.


Kun murhasta oli kulunut noin 3 kuukautta, ehdotin silloiselle vs. poliisipäällikkö Matti Kulmalalle jutun siirtämistä KRP:lle. Juttu oli osoittautunut tavanomaista vaikeammaksi eikä tutkintaryhmä ollut päässyt tekijän jäljille. Jutun tutkinnanjohtajuuden lisäksi minulla oli johdettavani RTP (rikostietopalveluyksikkö) ja paljon työllistänyt huumeryhmä. Pääperusteena siirtoehdotukselleni oli kuitenkin se, että me emme olleet saaneet kiinni tekijää. Ajattelin, että KRP voisi katsoa asiaa ”uusin silmin” ja keskittyä siihen täysipainoisesti. Kulmala suostui pyyntööni, minkä vuoksi otin yhteyttä KRP:n Turun yksikön päällikkö Heikki Kopperoiseen. Kopperoinen suostui ehdotukseeni ja määräsi uudeksi tutkinnanjohtajaksi Teijo Ristolan. Olin tyytyväinen ja ehdin antaa jo Satakunnan Radion toimittaja Tapio Termoselle haastattelunkin vaihdosta. Silloinen lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero kuitenkin puuttui asiaan. Paatero oli saanut selville siirtoaikeen ja hän soitti minulle. Keskustelumme päättyi siihen, että Paatero perui jutun tutkinnan siirron KRP:lle ja määräsi minut jatkamaan tutkinnanjohtajana. Termonen sai Paaterolta uuden haastattelun. Näin jälkeenpäin ajatellen jutun siirto KRP:lle oli säästänyt monelta sotkulta, johon myöhemmin jutun tutkinnassa ajauduttiin. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi Paatero ei halunnut tämänkaltaista juttua KRP:n tutkittavaksi.


Kesällä 2007 juttuun tutkijaksi tullut Tapio Santaoja soitti minulle Ulvilan poliisiasemalta ja kertoi, että jo jutun alkuvaiheessa puhuteltu porilainen näyttelijä pitäisi ottaa perusteellisempaan tutkintaan. Tuolloin Santaoja kuulusteli henkilöä, joka vahvasti epäili näyttelijää tekoon varsin vahvoin perustein. Jutun keskeneräisiä tutkintalinjoja oli kymmeniä ja aloittamattomia vielä enemmän. Lähdin Ulvilan poliisiasemalle ja siellä päätimme, että tutkisimme tämän epäilyksenalaisen tutkintalinjan loppuun. Tutkinta eteni ja uusia seikkoja epäilyn suhteen nousi esiin. Lopulta epäilty otettiin kiinni, häntä kuulusteltiin ja mm. näytettiin tunnistusrivissä Auerille. Tunnistus ei mennyt aivan nappiin, sillä tunnistuksen aikana yhden tunnistusrivissä olleen henkilön puhelin soi. Auer tunnisti rivistöstä epäillyn, tosin sanomalla, että tekijä saattoi olla hieman pidempi, mutta ruumiinrakenne täsmäsi. En kuitenkaan luottanut asiaa pelkän tunnistuksen varaan, vaan pidimme syyttäjien kanssa palaverin, jossa kävimme läpi kokonaisuutta. Jutun varsinainen syyttäjä oli tuolloin vuosilomalla eikä päässyt ottamaan kantaa asiaan. Syyttäjät halusivat, että epäillyn esitutkintaa jatketaan ja häntä esitettäisiin vangittavaksi. Vangitsemisvaatimuksesta tuli lähes kuusisivuinen. Tehdystä tunnistuksesta oli maininta vain muutamassa lauseessa. Tunnistus oli siis vain yhtenä asiana laajassa kokonaisuudessa. En halunnut korostaa tunnistusta liikaa, koska Auer oli jo aiemmin tehnyt mahdollisen tunnistuksen eri henkilöstä jutun alkuvaiheessa. Käräjäoikeus vangitsi epäillyn. Olin sopinut KRP:n Häkkäsen kanssa, että hän tekisi epäillyn videokuulustelusta analyysin, jonka avulla voisimme joko lujittaa uskoamme epäilyn suhteen tai poissulkea ko. henkilö pois epäiltyjen joukosta. Häkkäsen saatua analyysinsä valmiiksi hän ilmoitti minulle, että epäilty ei vaikuta tekijältä. Myöskään klapista löytynyt DNA ei vastannut epäillyn DNA:ta. Tein kokonaisuudesta omat johtopäätökseni ja esitin heti seuraavana aamuna Porin käräjäoikeudelle epäiltyä vapautettavaksi. Käräjäoikeus vapautti epäillyn. Vuosilomalla ollut jutun syyttäjä soitti minulle ja taas sain moitteita. Hänen mukaansa ko. henkilön esitutkinta oli vasta alkuvaiheessa eikä minun olisi pitänyt esittää ko. henkilöä vapautettavaksi. Näin jälkikäteen ajatellen vapauttamispäätös oli kuitenkin ainoa oikea ratkaisu ko. tilanteessa.


Jutun esitutkinnassa tehtiin valtava määrä työtä. Lääninpoliisijohto Paateron ja erityisesti poliisitarkastaja Tarmo Lamminahon johdolla tuki tutkintaamme kaikin mahdollisin tavoin. Tutkintaryhmään saimme alueemme parhaat osaajat, mutta juttu vain ei auennut. Kymmeniä vihjeitä tarkastettiin resurssipulan vuoksi ”kevyellä kosketuksella” eikä täyteen varmuuteen päästy missään. Jotenkin oli luotettava klapista löytyneeseen DNA:han, mutta lukuisat DNA-näytteetkään eivät tuottaneet tulosta. DNA:n omistajaa ei koskaan löydetty. Lopulta 1.8.2008 jutulle saatiin uusi tutkinnanjohtaja, pian eläköityvä rikosylikomisario Pauli Kuusiranta. Epäilykset alkoivat kohdistua Aueriin. Porissa ei ole jäänyt selviämättä ainuttakaan henkirikosta sotien jälkeen…


Syksyllä 2009 Anneli Auer vangittiin. Tiesin kyllä tutkinnasta, joka pyrittiin minulta salaamaan kaikin mahdollisin tavoin, mutta silti vangitseminen oli minulle yllätys. Vangitsemisen tultua julkisuuteen KRP:n Häkkänenkin laittoi minulle ihmettelevän tekstiviestin. Soitin hänelle ja ihmettelimme yhdessä jutun uutta käännettä.


Mielessäni oli valtava ristiriita. En halunnut sotkeutua mitenkään jutun nykyiseen tutkintaan, mutta koska olin varma, että Anneli Auer ei voinut olla tekijä, oli minun omantuntoni vuoksi ilmaistava asia julkisesti. Kerroin eriävän mielipiteeni julkisesti sekä rikososaston päällystöpalaverissa että alipäällystöpalaverissa. Mielipiteeni herätti erityisesti jutun tutkintaryhmässä paheksuntaa ja parin viikon sisällä tieto eriävästä mielipiteestä oli luettavissa lehdistä. Toimittajat kysyivät, että olinko tutkinnanjohtajana ollessani valehdellut tiedottamistani asioista ulkopuolisesta tekijästä. Kerroin, että en ollut valehdellut. Kysyttäessä, että olenko sitä mieltä, että Anneli Auer ei olisi tekijä, vastasin, että en kommentoi. Näistä kommenteista poliisipäällikkö raivostui minulle ja huusi minulle työhuoneessaan, että miksi minun oli pitänyt kertoa mielipiteestäni julkisesti. Kerroin hänelle pitäväni mielipiteestäni kiinni, minkä jälkeen minun ilmoitettiin olevani virkarikossyytteessä. Näkemysero virallisesta tutkintalinjasta oli liian iso juttu ”viralliselle tutkintalinjalle ja koko johdolle”. Ihmettelin sitä, että jos poliisipäällikkö auditoriossa useaan eri otteeseen ilmoittaa, että juttu on selvinnyt ja Anneli Auer on varma tekijä, minä en olisi saanut edes vaimeasti ilmaista omaa mielipidettäni. Tällöin en edes tiennyt, että Kare Koskinen ja Matti Mäkinen olivat kanssani samaa mieltä. Julkista ihmetystä herättivät myös kakkukahvit ja päällikön ojentamat kirjeet, joissa hän palkitsi avainhenkilöitä onnistuneesta murhatutkinnasta, vaikka asiaa ei ollut edes käsitelty käräjäoikeudessa. Laitoksen sisällä jouduin melkoisen painostuksen kohteeksi. Yritin vain kestää myös julkisen paineen, jonka alle perustellun mielipiteeni vuoksi jouduin. Nieleskellä on pitänyt, mutta hengissä ollaan.


Kevään 2010 käräjäoikeudenistunnossa kerroin perustellun mielipiteeni asiasta. Joku toimittaja juoksi perässäni ja kysyi, että oliko minulla ja Auerilla ollut suhde? Ja miksi olin niin vihattu henkilö poliisilaitoksella? Päällikkö antoi julkisesti lehteen laittoman lausunnon keskeneräisestä virkarikosasiastani. Olin pakotettu puolustautumaan myös julkisesti, minkä tein Satakunnan Kansassa toimittaja Harri Aallolle. Poliisipäällikkö järkyttyi artikkelista ja kirjoitti sähköpostifoorumille laitoksella olevasta kriisistä. Laitoksella pidettiinkin jutun tutkintaan osallistuneiden kesken kriisipalaveri, jota veti defusing/debriefin-toimintaan koulutettu tutkija. Palaveriin jätettiin kutsumatta kuitenkin allekirjoittanut sekä Koskinen ja Mäkinen. Yksi kriisipalaveriin osallistunut tutkija kertoi tilaisuudessa minuun kohdistuneesta lynkkausmentaliteetista. Hän oli samalla ilmoittanut, ettei enää osallistuisi vastaavaan tapahtumaan. Tämän jälkeen päällikkö ilmoitti, että minut siirretään pois rikostutkinnasta laajan epäluottamuksen vuoksi. Tulokseni nollattiin. Johdollani saavutetuilla teoilla esim. huumerikostutkinnassa ei enää ollut merkitystä. Projektini valtakunnallinen poliisin työsuojelupalkinta oli unohdettu. Olin luopio, josta piti päästä nopeasti eroon. Minut leimattiin huonoksi poliisiksi. Oli kuitenkin yksi rohkea henkilöstöryhmä, joka uskalsi uhmata laitoksen johtoa. RTP:n ja huumerikostutkinnan väki, jonka kanssa olin työskennellyt lähes 10 vuotta. He lähettivät laitoksen johdolle allekirjoittamansa vetoomuskirjelmän, jossa he ilmoittivat haluavansa pitää minut esimiehenään - ettei minua siirrettäisi toisiin tehtäviin.


Pakkosiirto oli kuitenkin tosiasia. 1.6.2010 minut siirrettiin valvonnan ja hälytystoiminnan komisarioksi, jossa tehtävässä olin jo toiminut kolmen neljän vuoden ajan sekä Porissa että Tampereella. Entisen alaisteni kiellettiin olemasta kanssani missä tekemisissä ryhmästä erottamisen uhalla. Laitoksen 4. kerrokseen minulla ei enää olisi asiaa. Muutamia minun kanssani keskustelleita henkilöitä otettiin huumeryhmän uuden esimiehen toimesta puhutteluun. Koulutetuimpana ja eniten päällystökokemusta omaavana minut siirrettiin valvonnan sijaisuuksissa rankingin alimmalle oksalle. Ja muutoinkin minulle näytettiin paikkani. Toimenkuvastani riisuttiin johdon mielestä ”tärkeitä” toimenkuvia. Onneksi valvonnan esikunta ja kenttäväki otti minut avoimin mielin vastaan eikä minuun siellä suhtauduttu vihamielisesti. Kentän väki tekee rehellistä työtä kovassa paineessa ja olen ollut hyvillä päästessäni kehittämään ja tukemaan tätä kansalaisten kannalta tärkeää tehtävää.


Kesällä 2010 sain lomapäivältäni kutsun tulla kuulemaan rangaistukseni. Mielipiteeni ilmaisemisen vuoksi sain ”kirjallisen huomautuksen”. Se oli virallinen, julkiseen osoitettu hinta siitä, että olin uskaltanut olla eri mieltä Ulvilan murhamysteerissä. Torstaisten puhelinsoittojen jälkeen minuun kohdistuva vaino tuntuu jatkuvan. Minusta halutaan julkinen syntipukki Ulvilan murhan tutkinnan melko totaaliseen epäonnistumiseen, jossa toki olin alkuvaiheissa mukana. Olen valmis ottamaan omasta osuudestani täyden vastuun. Onko kyseessä joidenkin omien virheiden peittely? Vai tuleva jälkipyykin pelko? Mitä voisi olla odotettavissa? Mistä johtuu syyttäjän kiire? Voisiko se johtua siitä, että virkarikos vanhenee viidessä vuodessa? Mutta miksi kanssani piti odottaa kalkkiviivoille? Tuntuu, että taas on aika puolustautua. Olo on kuin haavoittuneella eläimellä… Jotenkin ymmärrän paremmin kollegoitani Paavo Seliniä, Matti Mikkolaa, Jari Aarniota… Mitä poliisissa tapahtuu?


Ulvilan murha? Mitä kukakin uskoo? Miten asiat tulkitaan? Mitä halutaan nähdä? Mikä osuus kokonaisuudessa on viranomaisten omalla henkilökohtaisella kunnialla ja valtapolitiikalla? Miten tulkitaan käsitettä ”oikeudenmukainen yhteiskunta”? Poliisilaki alkaa: ”Poliisin tehtävä on OIKEUS- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen…”


Joidenkin intressipiirien etu ei ehkä vain kestäisi tappiota Ulvilan murhajutussa? Ehkä nyt on viimeinen hetki yrittää liata loputkin maineeni rippeistä? Miltä vaikuttaisi virkarikoksesta epäilty poliisi todistajana KKO:ssa? Ei, se ei näyttäisi hyvältä. Mitä muuta on vielä tulossa? En tiedä? Nähtäväksi jää… Kaksi asiaa, jota tässä tapauksessa erityisesti toivon on, että: 1) oikeus voittaa ja 2) voimia läheisilleni.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Vain yksi mies on tapettu...


Viime lauantaina vankilassa käydessäni juttelin Annun kanssa A-Studion Ulvilan murhamysteerin jäljillä -ohjelmasta. Sanoin Annulle, ettei ollut ihan loppuun saakka harkittua mennä sanomaan, että miksi ihmeessä kauheat määrät poliisivoimia on käytössä tähän juttuun, vaikka vain yksi mies on tapettu… tai jotain sinne päin - vaikka se täysin totta onkin. Kommenttini oli osittain huumoria, koska tiedän kyllä, ettei Annulla ole tapana laskelmoida sanomisiaan. Osittain kuitenkin myös siksi, että arvasin siihen takertuvan niiden, jotka haluavat ristiinnaulita Annun. Jostain syystä toiset ihmiset haluavat väkisin ymmärtää kaiken väärin ja nimenomaan pahalla tavalla väärin. Toisaalta aivan kaikkea mitä Annu sanoo, kirjoittaa tai piirtää voidaan käyttää todisteena häntä vastaan.

Annu muistutti minua, että sinähän niin sanoit ja että hänelle tuli vaan se mieleen. Se on totta. Kotona ohjelmaa katsoessani pärisinkin miehelleni, että voihan hitto, minä olen sanonut noin. Ja olen sitä myös todella tarkoittanut. Minä olen sanonut juuri noin tai hiukan vielä karskimmin, mutta samaa tarkoittaen. Kysyin Annulta muistaakseni ensimmäisellä kahvittelukerralla, että mitä perkeleen merkillistä sun miehessä on ollut, kun poliisit käyttää kaikki ”vähäiset” resurssit tähän juttuun vaikka vain yksi mies on tapettu. Tosin jatkettiin keskustelua ja todettiin, että eihän poliisi ilmeisesti edes etsi murhaajaa enää vaan yrittää runnoa murhasyytteen Annua kohtaan läpi hinnalla millä hyvänsä ja keinoja kaihtamatta. Miksi näin, saammekohan koskaan tietää syytä tälle.

Se mitä Annu sanoi, ei tarkoittanut, ettei hän olisi välittänyt Jukasta. Päinvastoin hän menetti hänelle rakkaan ja läheisen ihmisen järkyttävällä tavalla. Luonnollisesti Annu haluaisi, että oikea murhaaja saataisiin kiinni, mutta ei realistina enää jaksa uskoa siihen, etenkään kun poliisi ei asiaa edes tutki.

Olkaa hyvät ja ristiinnaulitkaa siis minut. Minä kyseenalaistin poliisivoimien ja pakkokeinojen suhteettoman käytön suhteessa tapahtuneeseen, kun kuitenkin vain yksi mies on tapettu. Tämä yksi mies oli läheisilleen tärkeä ihminen, mutta asiassa ei ole mitään sen dramaattisempaa noin Suomen tai edes Porin poliisin mittakaavassa - vai onko?

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Maailma on julma paikka


Olipa kerran tyttö…

Tyttö on 9-vuotias. Tytön isä murhataan raa’asti kotona. Murhaajaa ei saada kiinni. Tyttö tekee niin kuin pitää ja jatkaa elämäänsä.

Tyttö on 12. Viranomaiset vangitsevat äidin epäiltynä isän murhasta. Viranomaiset kuulustelevat tyttöä kerta toisensa jälkeen. Tyttö tekee niin kuin pitää ja puhuu totta. Tyttö ihmettelee, miksi häntä koko ajan kuulustellaan, vaikkei hänen sanomisiaan tunnu poliisit uskovan. Tyttö odottaa äidin vapautumista ja odottaa, koska saisi muuttaa takaisin kotiin. Käräjäoikeus tuomitsee äidin isän murhasta elinkautiseen vankeuteen. Tyttö tekee niin kuin pitää ja jatkaa elämäänsä.

Tyttö on 14. Vihdoin hovioikeus vapauttaa äidin. Tyttö odottaa, että pääsee muuttamaan takaisin kotiin. Tyttö suunnittelee huoneensa sisustamista. Juuri, kun toive on toteutumassa, viranomaiset vangitsevat äidin epäiltynä lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista. Tyttö leimataan äitinsä ja äidin ex-miesystävän seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Tyttö yrittää selvitä tästä. Tyttö odottaa äidin vapautumista ja koska saisi muuttaa takaisin kotiin. Käräjäoikeus tuomitsee äidin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen. Tyttö tekee niin kuin pitää ja jatkaa elämäänsä.

Tyttö on 16. Vihdoin hovioikeus vapauttaa äidin. Pääseekö tyttö jo kotiin äitinsä luo?

Olipa kerran poika…

Poika on 7-vuotias. Pojan isä murhataan raa’asti kotona. Murhaajaa ei saada kiinni. Poika tekee niin kuin pitää ja jatkaa elämäänsä.

Poika on 10. Viranomaiset vangitsevat äidin epäiltynä isän murhasta. Viranomaiset kuulustelevat poikaa. Poika tekee niin kuin pitää ja puhuu totta. Poliisit ihmettelevät, miksi poika ei tiedä mitä äiti ajattelee isän kuolemasta. Poika vastaa, ettei tiedä siksi, koska ei ole mikään ajatustenlukija. Poika odottaa äidin vapautumista ja odottaa, koska saisi muuttaa takaisin kotiin. Käräjäoikeus tuomitsee äidin isän murhasta elinkautiseen vankeuteen. Poika tekee niin kuin pitää ja jatkaa elämäänsä.

Poika on 12. Hovioikeus vapauttaa äidin. Nainen, jota poika sanoo äidikseen, alkaa pelätä, että lapset palaavat kotiin. Sijaisäiti näkee äidin kirjeissä uhkauksia ja salamerkityksiä. Poikaa alkaa pelottaa. Poika pelkää, että joutuu palaamaan kotiin. Poika muistaa, että kotona on täytynyt olla kamalaa. Miksi muuten poikaa olisi käsketty salaamaan esim. koulussa kuka on hänen oikea äitinsä ja miksi muuten lehdissä kirjoitettaisiin äidistä kaikkea pahaa. Miksi muuten äiti olisi vankilassa, jos ei olisi rikollinen. Poika kertoo muistojaan miehelle ja naiselle, joita hän kutsuu isäksi ja äidiksi. Poika saa sympatiaa ja huomiota. Pojan kertomuksia kuvataan ja rohkaistaan kertomaan lisää. Poika on tärkeä henkilö. Niin kuin tyttö oli tärkeä murhajutussa, koska oli nähnyt murhaajan. Ja sehän on selvää, että tyttö onkin äidin rikoskumppani. Miksi tyttö muuten olisi joutunut muuttamaan pois sijaiskodista? Pian viranomaiset vangitsevat äidin epäiltynä lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista. Poika leimataan äitinsä ja äidin ex-miesystävän seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Poika ei ymmärrä, että se ei ole ihan pieni uhraus. Poika pelkää yhdessä ”äidin” ja ”isän” kanssa äidin vapautumista ja, että hän joutuisi palaamaan kotiin. Käräjäoikeus tuomitsee äidin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen. Poika tekee niin kuin pitää ja jatkaa juttujen kertomista.

Poika on 14. Hovioikeus vapauttaa äidin. Miten pojan käy?

Kotiäiti, minäkö?

Tartuinpa sitten minäkin luuriin ja jätin viestin SK päätoimittajan automaattiin. Kun uutisoinnin tueksi ei oteta yhteyttä asianomaisiin henkilöihin, niin ei eipä ole ihme, että alkeellisimmatkaan faktat eivät eivät kirjoituksessa ole oikein. Täällä työpaikallani kun tätä blogia päivittelen, niin ihmetyttääpä vain, että kuka mahtaa olla se kotiäiti, joka meillä SK:n mukaan asustaa? Entä mikä mahtaa olla se "salaliitto", johon minun katsotaan uskovan?

Ihan normaalia ihmisten käyttäytymistä näiden kaikkien tapahtumien taustalta löytyy. Ihmiset kun nyt vain sattuvat olemaan inhimillisiä kaikkine puutteineen ja epätäydellisyyksineen. Niin myös tuomarit, poliisit kuin syyttäjätkin. Aika hyvin ovat kansalaiset jo sen tiedostaneet, että opettajat ja lääkärit eivät olekaan erehtymättömiä yli-ihmisiä. Näiden muiden viranhaltijoiden kohdalla samaan seikkaan havahtuminen ei ole vielä yhtä pitkällä. 

Parempaa tietoa...


”On luultavaa, että tämän tuomion jälkeen Anneli Auerin syyttömyyteen uskovien määrä vähenee merkittävästi. Mitä mahtavat ajatella ne kolme omilla nimillään blogia kirjoittavaa kotiäitiä, jotka ovat lähteneet julkisesti puolustamaan Annu-äitiä poliisien, syyttäjien ja tuomioistuimen ”salaliittoa” vastaan? ” (SK24.fi 30.6.2012)

Ihmettelin Satakunnan Kansan toimitukseen, miksi minulta ei ole kysytty suoraan, mitä nyt ajattelen, kun Anneli tuomittiin seksuaali- ja väkivaltarikoksista, kun kuitenkin kirjoituksessaan sitä julkisesti ihmettelevät. Vastauksena oli, että kyseessä ei ollut haastattelu vaan lehden kannanotto Auer-juttuun. Päätoimittaja totesi vielä, että tuskin teillä naapureilla on sen parempaa tietoa syyllisyydestä tai syyttömyydestä kuin asiaan perehtyneillä poliiseilla, syyttäjillä ja tuomareilla.

Meillä kuitenkin on tietoa. Oikeaa tietoa. Sama tieto on varmasti myös asiaan perehtyneillä poliiseilla, syyttäjillä ja tuomareillakin. Jostain syystä he eivät tätä tietoa halua ymmärtää. Varsinkin meitä naapureita tämä asia on koskettanut, toisia aivan henkilökohtaisesti. Jos Satakunnan Kansa haluaa puolustaa rikoksen uhreja, niin nyt se ei sitä tee. Tässä jutussa on useita uhreja. Ei tosin seksuaali- tai väkivaltarikosten uhreja vaikka niin väitettäisiinkin. Pakkotoimien, valehtelun, perättömien väitteiden, salailun, kunnianloukkausten, laittomien uhkauksien, vähättelyn ja muiden inhottavuuksien uhreja on lukuisia. Annun ja Jensin perheet on hajotettu. Asian kanssa on jouduttu painimaan useammassakin perheessä. Ja painajainen vain jatkuu.

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Savannin lemu

Koskapa kaikki Annun ja Jensin tuomioon johtanut materiaali on salaiseksi julistettua, ei sitä voi julkisuudessa käsitellä. Mutta jotta runsaslukuisella blogiyleisöämme olisi uutta pohdittavaa ja ajanvietettä tarjolla, olenkin päättänyt siirtyä kirjoittamaan satuja ja tarinoita. Tässä ensimmäinen:

Olipa kerran Kirahvi, Norsu, Leijona ja Gaselli. Kuten tunnettua, norsut ovat suuria eläimiä, jotka syövät kymmeniä kiloja kasvisruokaa päivässä. Saattaisikin olettaa, että silloin tällöin Norsulla voisi olla vegaaniruokavalion aiheuttamia ilmavaivoja. Itse asiassa Kirahvi oli aivan vakuuttunut siitä, että savannilla silloin tällöin leijuva katku oli Norsun tuotoksia. Lopulta Kirahvi kyllästyi hajuun ja päätti todistaa Norsulle, että se aiheutti kanssaeläimilleen huomattavaa hajuhaittaa.

Kirahvi pohti asiaa aikansa ja totesi, että parasta on panna Norsun eteen kovat faktat, joihon ei olisi vastaan väittämistä. Kirahvi oli saanut suuren perinnön ja sillä olikin sen ansiosta varaa ostaa viidakkonetistä laite, joka rekisteröi pierulle tunnusomaisen rikin hajun. Laite saapuikin kiiltävään pakettiin pakattuna jo seuraavana päivänä ja Kirahvi laitetta testaamaan. Se söi suuren saavillisen papuja ja ituja ja kohta se paukauttikin oikein jättipierun. Laite toimi erinomaisesti. Mittari rekisteröi jopa rikkipäästön kellonajankin, joten nyt Kirahvin tarvitsi vain yön pimeinä tunteina hipsiä kiinnittämään anturi Norsun paksuun nahkaan ja jäädä odottelemaan paukkuja.

Kirahvi odotti ja odotti, mutta vaikka savannilla ajoittain leijuikin outo katku, ei laite värähtänytkään. Sattuipa eräänä kuumana päivänä, että Norsua alkoi kutittaa hännän juuresta ja se alkoi rapsuttaa pitkällä kärsällään takapäätään, jolloin rikkimittarin anturi paljastui kutinan aiheuttajaksi. Hetken laitetta ihmeteltyään Norsu huomasi anturin kyljessä lapun. Kirahvi oli innoissaan unohtanut poistaa  takuukuitin, joka paljasti laitteen omistajan. Norsu marssi oikopäätä Kirahvin luokse ja pyysi selitystä moisen häkkyrän olemassaololle. Kirahvi selitti laitteen olevan rikkimittari ja että tarkoituksena oli ollut todistaa, että Norsu piereskelee. "No, mitäs se mittari näyttää; onko tullut pieruja?", kysyi Norsu. Nolona Kirahvi joutui tunnustamaan, että toistaiseksi ei ole tärpännyt.

Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Kävi nimittäin niin, että Leijona oli jonkin aikaa mielinyt savannin kuninkaaksi ja vain Norsu oli sitä viisaampi ja vahvempi. Leijonasta ei tulisi kuningasta niin kauan kuin Norsu tallustelisi savannilla. Aikansa ongelmaa pohdittuaan Leijona keksi ratkaisun. Leijona oli nimittäin kuullut Gasellinkin jupisevan savannilla leijuvasta hajusta ja oivalsi ilmiön käyttökelpoisuuden omiin tarkoituksiinsa. Se kutsui koolle eläimet ja aloitti: "Olen kutsunut teidät koolle, koska me kaikki haluamme hengittää raikasta ilmaa. Nyt kuitenkin yksi eläin, Norsu, on katsonut oikeudekseen pilata ilman meiltä kaikilta piereskelyllään. Olen viimeisen viikon aikana ainakin kolme kertaa kuullut kuinka Norsu on pieraissut. Minusta meillä on hyvä syy pyytää Norsua muuttamaan muualle pilaamasta ilmaamme, vai mitä?"

Leijona oli erittäin tyytyväinen puheeseensa. Tyytyväisyyttä ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun selvisi, että Norsussa salaa ollut rikkimittari ei ollut rekisteröinyt pienintäkään hajupäästöä viimeisen viikon sisällä. Leijonan häkeltyi vain hetkeksi ja keksi: "Eipä tietenkään, kun se on juuri viimeisen viikon aikana syönyt rikinhajun pieruista poistavaa ainetta, mutta kyllä minä ne pierut kuulin kuitenkin." 

Kukaan ei tietenkään ollut ennen kuullutkaan moisesta pierun hajuttomaksi tekevästä aineesta, mutta ne olivat valmiita nielemään Leijonan selityksen ja passittivat Norsun matkoihinsa. Ratkaisu oli lähes täydellinen: Leijona kruunattiin kuninkaaksi, Gasellin ei enää tarvinnut syödä Norsun tallaamaa ruohoa ja Kirahvikin totutteli olemaan huomaamatta savannilla edelleen leijuvaa lemua.